Kun Karl Aleksander oli senverran toipunut, että hänet voitiin siirtää
pois sairashuoneesta, lähetettiin hän monien muiden paranevien kanssa
Cotrocenin sairashuoneeseen Rumaaniassa. Suurissa sairasvaunuissa,
kasakkivartioston suojaamina ja muutamien lääkärien sekä
laupeudensisarien seuraamina kuljettiin pohjoista kohti. Hitaasti
päästiin eteenpäin, tiet Bulgaariassa olivat pohjattomia; eteenpäin
pääsyä varten piti korjata milloin teitä ja siltoja, milloin
ajoneuvoja. Välistä saatiin tunnittain odottaa, kun joku suurempi
joukko tai muonavara-osasto tuli vastaan.
Viikon vaivaloisen matkan perästä päästiin Tonavalle. Sen yli oli nyt
rakennettu silta. Kun sairasvartiojoukko saapui pääsillalle, täytyi sen
taas pysähtyä, sillä silta oli sotamiesten hallussa, komppanija
komppanijan perästä kulki sitä myöten etelään Plevnaa kohden. Karl
Aleksander kumartui vaunusta, nähdäkseen, mikä pataljoona se oli.
Samassa kuuli hän, loikoessaan vaunun oljilla, uhmallisen, hurmaavan
marssin säveleet. "Pojat kansan urhokkaan" kaikui yli Tonavan pauhun,
tuhansien miesten jalkojen töminän jotka menivät etelään Plevnan
hurjiin taisteluihin. Kiihoittava marssi vaikutti Karl Aleksanderiin,
joka oli heikkona kuumeen ja sairautensa tähden, vaikutti niin hänen
sydämeensä, että hän purskahti itkuun. Nehän olivat hänen kotimaansa
säveliä, joita hän poikasena usein oli itse laulanut. Ja hän tunsi
myötätuntoisuutta, niin sydämellistä, niin lämmintä, heitä kohtaan,
jotka olivat kuten hänkin lähteneet sotaan. Hänen sydämensä oli täynnä
osanottavaisuutta, nehän olivat hänen omia kansalaisiaan, hänen omaa
kansaansa, ja hän kohosi ylös niin paljon kun voi, paljasti päänsä,
heilutti laihaa kättään ja huusi mitä keuhkoista lähti: "Jumala
varjelkoon teitä, Suomen pojat!" sitten vaipui hän alas oljille,
tunteittensa ja ponnistustensa uuvuttamana.
Hänen vieressään vaunujen oljilla makasi iloinen husaariupseeri. Kun
hän näki, kuinka liikutettu Karl Aleksander oli, tuli hänkin vakavaksi.
"Tunnetteko venäläistä sananpartta: 'Jeremias, Jeremias, lapseni, jää
kotiin, jää kotiin ja kehrää lankaasi!?'" kysyi hän, "minä muistan sen,
kun näen niin loistavan reippaan osaston, kuin tuon tuolla, menevän
kirottuun työhön Plevnan muurien luo".
"Pojat kansan urhokkaan" kaikui etäältä. Loftschan, Plevnan ja Teliksen
luota kuuluvat kanuunain laukaukset säestivät uhkeaa marssia. Silta oli
taas vapaa. Sairasvaunut voivat kulkea edelleen pohjoista kohden.
* * * * *
Lüneburgin suuriherttuatar oli kyllästynyt entiseen tuumaansa; hän oli
saanut uuden. Kaikki lohen ja taimenen pojat oli hän päästänyt
lähimmäisiin puroihin; kultakalat ja Jaapanin ihmeet oli hän
lahjoitellut oikealle ja vasemmalleen. Saksalainen valtioneuvos oli
lähetetty takaisin Pommeriin, josta hän oli kotoisin. Palmut,
jättiläissaniaiset, magnoliapuut oli siirretty eteiseen, jossa
ne olivat lakastuneet pimeyden, kylmyyden ja hoidonpuutteen
takia. Suuriin huoneisiin oli tuotu kaksisataa sänkyä, hohtavan
valkoisine lakanoineen, haahkan-untuvatyynyineen ja pehmoisine,
lämpöisine peitteineen. Palatsista oli tehty sairaala. Suuret
marmorinsekoseinäiset salit oli muutettu sairashuoneiksi, pienissä
loistavissa suojissa asui nyt lääkäreitä, apteekkareja ja
laupeudensisaria. Venäläistä ja luteerilaista pappia, vieläpä
mollah'iakin oli pyydetty pitämään huolta sairaitten sielunhoidosta.
Kun kaikki oli valmiina, pyysi suuriherttuatar saada sinne kaksisataa
haavoittunutta, urhoollisista urhoollisimpia. Hän tahtoi uhrata kaiken
aikansa, elämänsä loppupäivät, pelastaakseen isänmaalle niin useita sen
paraista pojista kuin voi. Niiden joukkoon luki hän erittäin:
"Kummipoikani Aleksander Davidovitschin, ruhtinas Sasdanadschen, jos
hän vielä elää, ja hänen ystävänsä Karl Aleksander Segerbergin". Hänen
pyyntöönsä suostuttiin korkeimmassa paikassa.
Suuriherttuattaren juna oli puolipäivän aikaan lähtenyt Bukarestista.
Niiden satojen joukossa, joita paareilla kannettiin junaan, joita
varovasti ja kumminkin huokausten sekä tuskanhuutojen kuuluessa
asetettiin vaunujen sohville, oli myös Aleksander Segerberg; hänen
nuoruuden ystävänsä, ruhtinas Sasdanadsche ei ollut siellä, hän lepäsi
juoksuhaudoissa Plevnan ulkopuolella.
Juna kiitää huokaillen ja puhkuen pohjaa kohden. Se on tuskien juna.
Ulkona ulvoo pohjoistuuli ja ajaa lumia ikkunaa vasten. Sisällä virtaa
kuumeinen veri sairaiden suonissa ja saa heidän jäntereensä tuskasta
vapisemaan. Pimeä lisääntyy ja tähdet alkavat kiilua. Pakkanen jäätää
kaiken veden, viluisena peittäytyy maa valkeaan talvivaippaansa,
suojellakseen mullassa piilevää voimaa. Sisällä lekuttaa yölamppu ja
heittää väräjäviä varjoja seinille ja kattoon. Laupeudensisaret
kulkevat vaunusta vaunuun, lohduttaen ja kuivaten tuskanhikeä kärsivien
otsilta. Lääkärit kehoittavat lepoon ja toivoon, ja huokaillen, puhkuen
kiitää kauhujen, tuskien juna pohjoista kohden.
Karl Aleksander makaa hiljaisena ja koettaa nukkua, mutta säännöllinen
melu ja ratasten kolina tekee sen hänelle mahdottomaksi. Hänestä tuntuu
ikäänkuin kolina alituisesti toistaisi suomalaisen marssin ensi
säveliä, jotka hän kuuli sairasvaunun mennessä Tonavan yli: "Pojat
kansan urhokkaan", milloin hitaammin, milloin kiivaammin, mutta
alituisesti samaa: "Pojat kansan urhokkaan".
Vastapäätä Karl Aleksanderia on pahoin haavoitettu upseeri peitteitten
ja tyynyjen keskessä. Hän ei ole puhunut sanaakaan koko päivänä, ei
vastannut ainoaankaan kysymykseen. Voisi luulla häntä kuolleeksi,
jollei aika-ajoin kuuluisi pidätetty huokaus hänen vuoteeltaan, jollei
katse hänen suurista ja tummista silmistään ikäänkuin tuskallisesti
etsien ja kysellen harhailisi ympäriinsä. Tarkastelleneeko hän kohta
loppuvaa elämäänsä, sillä hän tietää, että kuolema lähestyy? Hänen
tarkat, äärimäisiin asti jännittyneet hermonsa ovat eroittaneet
lääkärin kuiskauksen papille "Olkaat valmiina puoliyön aikaan". Hetket
kuluvat, sietämättömän hitaasti toisen mielestä, peloittavan nopeasti
toisen. Pienellä asemalla, jossa juna seisoo puoli minuuttia, tulee
sisään hoikka, kaunis, mustiinpuettu nainen. Melkein näkee hänen
yli-inhimillisen taistelunsa koettaessaan olla tyyni, kun hän astuu
haavoitetun luo. Hiljaa vaipuu hän polvilleen sairaan luo, suutelee
hänen vahankeltaista kättään. Huulet vapisevat; leuka tärisee, mutta
itke hän ei, ei sano sanaakaan. Taukoamatta, ikäänkuin sielunsa olisi
silmissään, katselee hän sairasta.
"Monsieur", kuiskaa sairas hiljaa, "quelle heure est-il?"
Karl Aleksander vavahtaa, tietämättä koskiko kysymys häntä tai oliko se
sairaan houriota. Jälleen kuulee hän saman kysymyksen. Vaivalla etsii
hän kellonsa.
"Minuit, monsieur".
"Veulliez bien sonner qu'on vienne avec le prêtre -- je vais mourir",
kuuluu hiljaa, melkein äänettömästi hänen vuoteeltaan. Ennenkuin Karl
Aleksander ehtii painaa soittokellonnastaa on pappi saapuvilla,
suurikasvuinen, hyvinvoipa, melkein sirosti puettu katoolinen pappi.
Junan kulkiessa eteenpäin, täristessä ja heiluessa valmistautuu pappi
antamaan kuolevalle viimeistä voitelusta. Hän ottaa povestaan kultaisen
astian, avaa sen varovasti, kastaa hopeaisen puikon pyhässä öljyssä:
"Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam", mumisee
hän kuolevan korvaan. Hiljaa, mutta katkerasti itkien kätkee hän, joka
vasta on tullut sisään, kasvonsa. -- "Indulgeat tibi Dominus quidquid
deliquisti..." Ja pappi pudottaa tipan pyhää öljyä kuolevan otsalle.
---- "Christi exaudi nos", kuiskaavat laupeudensisaret.
"Amen", lausuu sairas heikkonevalla äänellä.
"Sancta dei Genetrix" -- -- --
Veturi viheltää pitkään. Vaunut ratisevat ja järisevät, ikäänkuin nekin
kärsisivät tuskaa, ja huumaavaan meluun häipyvät kaikki rukoukset ja
siunaukset. Kun juna vihdoin pysähtyy, on kaikki ohi.
"Nous sommes chez nous", huutaa mustapukuinen nainen ja heittäytyy
kovasti itkien kuolleen yli. Pappi kutsuu sairaanhoitajattaria; kaksi
lääkäriä vie mustapukuisen naisen pois; ruumis pannaan paareille ja
kannetaan ulos. Ulkoa kuuluu puolankielistä puhetta; tarjotaan
puolalaisia sanomalehtiä, puolalaisia virsikirjoja ja testamentteja.
"Kuka kuollut oli?" kysyi Karl Aleksander.
"Viimeinen markiisi Vielopolski", vastaa pappi, "ja nainen, joka
rukoili hänen vuoteensa vieressä, oli hänen sisarensa".
Taasen viheltää veturi; vaunut nytkähtelevät, ja pyörivä sairaala, joka
vie mukanaan niin paljon tuskaa ja kärsimystä, vierii pohjoista kohden,
yhä etemmäksi sodasta, verestä ja kuolemasta, läpi yön, joka tuntuu
äärettömän pitkältä niistä, jotka kärsivät, jotka valvovat, ja jotka
tuskallisina kyselevät itseltään vieläkö he näkevät päivän, vaikkapa
pohjolan lyhyen talvipäivän koittavan idästä.
Juna jätti Brestin ja kiiti Puolaa kohden halki kenttien ja soiden,
läpi synkkien metsien, joissa tuuli kahisutti kuivia lehtiä, joita oli
vielä tammissa.
Karl Aleksander heittelee itseään vuoteellaan. Puoliyön aikana, juuri
kuin hänestä tuntuu, että armelijas uni sulkee hänen silmänsä,
herätetään hän. Hänen luokseen tuodaan toista haavoitettua. Hiljaa,
melkein nöyrästi pyytää vastatullut anteeksi vastuksen, jota hänestä
on, mutta hänen hyttitoverinsa oli kuollut ja hänestä oli
vastenmielistä maata kahden kesken ruumiin kanssa. Aamupuoleen,
likaisen-harmaana, himmeänä talviaamuna tekee lääkäri taas
kierroksensa. Kun hän huomaa Karl Aleksanderin vielä olevan valveilla,
ruiskuttaa hän armeliaisuudesta häneen morfiinia, ja vihdoin vaipuu hän
raskaaseen uneen ja uneksii varhaisimmista lapsuutensa ajoista,
tuskallista unta, joka jälleen herättää eloon lapsuudenaikaiset vaaran
hetket, joita hän oli kokenut. Milloin tuntui hänestä, että hän oli
pudonnut Merijokeen ja oli hukkumaisillaan, milloin, että koski oli
nielemäisillään hänet ikuiseen kuohuunsa, tai että hän oli joutunut
käynnissä olevan viskuukoneen alle Karttulan hovissa, kunnes
huumausaine pääsee täydellisesti vaikuttamaan ja hän vihdoin makaa
paremmin taidottomana, kuin nukkuen.
Karl Aleksander herää vasta myöhään jälkeen puolenpäivän, pää raskaana,
kuin kehnon viinin juomisesta.
Päivä oli harmaa, synkkä ja pitkä, niin pitkä, että yö peloittaa.
Kuinka kauhea siitä tulee karboolin ja öljyn tuoksuineen, kuolleitten
ulostuksineen ja haavojen hajuineen, pimeyksineen, vaivaavine,
tuskallisine ajatuksineen, toivottomuuksineen ja levottomuuksineen.
Voi, sitä yötä; juna tuntui kiitävän kilpaa kuoleman kanssa, milloin
voittaa toinen, milloin toinen kilpailijoista. Varmaa on, ettei kukaan,
joka oli sillä matkalla, unohda tätä kauhun yötä tuskien junassa.
Seuraavan päivän illalla, kun kaikki ovat tuskien, kuumeen, vaunujen
tärisemisen ja jysähdysten uuvuttamia, näkyy vihdoinkin sinertävää
valoa taivaan rannalta. Se näyttää revontulilta, mutta ei räisky, ei
liekehdi. Pietarin miljoonat lyhdyt ne ovat, jotka loistavat yöllä ja
joiden valo heijastuu pilvistä; vihdoinkin siis lepoa ja rauhaa. Kohta
ollaan perillä ja päästään erilleen ruumiista, joita kuljetetaan
mukana, kaikesta vaivasta. Ja juna rientää sinertävää valoa kohden,
joka muodostaa ikäänkuin sädekehän keisarin kaupungin päälle. Ja
silloin kaikuu höyrypillin ennen niin sietämättömältä kuuluva vihellys,
ikäänkuin riemukkaana alkusoittona, sillä se ilmoittaa kaikille noille
onnettomille, että vapautuksen hetki on koittanut, Kymmenen minuuttia
myöhemmin pysähdytään Tsarskoje Selossa.
Sukulaisia ja ystäviä, lääkäreitä, pappeja, hoviylimyksiä, tuhansia
utelijaita on asemalla, Tervehditään, itketään, puristetaan toistensa
käsiä, kiitetään Jumalaa ja tehdään hartaina ristinmerkkejä. Yli
nyyhkytysten ja itkun kaikuu kirkkoveisuu, jolla parikymmentä nuorta
poikaa tervehtii heitä tervetulleiksi. Hovivaunuissa viedään sairaat
herttuattaren palatsiin. Itse seisoo hän eteisessä ja toivottaa
vieraita tervetulleiksi. Ei koskaan ole hänellä ollut loistavissa
saleissaan sellaista vierasjoukkoa: niitä tulee paareissa ja
pyörätuoleissa; niitä tulee sauvojen avulla ja laupeudensisarien sekä
sairashoitosotilaiden taluttamina. Ovet avattiin seljälleen, ja yli
kynnyksien, joista oli astunut silkkikenkiä ja kannuksellisia
saappaita, horjuili nyt sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevia. Kukin
vieraista saa vuoteensa, ja niin monituntisten tuskien ja
levottomuuden, hermostuttavan jyrinän, ahdingon ja tukalan ilman
perästä vaipuivat he mielihyvän tunteella pehmeille, puhtaille
vuoteille puhdasilmaisissa viileissä huoneissa, joissa hiljaisuutta
ainoastaan häiritsee yhden ja toisen hiljainen nyyhkytys, joka
onnellisena rohjetessaan jälleen toivoa, onnellisena tuntiessaan
olevansa ikäänkuin kotona, kyynelillä keventää tuskallista hätäänsä,
hermojensa luonnotonta jännitystä.
Suuriherttuatar itse seurasi Karl Aleksanderia hänen vuoteelleen, piti
itse huolta hänen ensimäisestä hoidostaan, suuteli häntä otsalle, teki
ristinmerkin ja lähti. Ensi kerran pitkään aikaan nukkui Karl
Aleksander morfiinitta, nukkui samallaisella suloisen väsymyksen
tunteella, jota hän poikasena oli tuntenut palattuaan kuirien ja
vesilintujen pyynnistä Merijoen rannoilta.
Aamulla hän heräsi kiihkeään, vaikka hiljaiseen keskusteluun.
"Sairaani", sanoo joku, "ovat pahoin haavoittuneita kaikki. Sadasta,
jotka lähtivät Bukarestista, on kaksikymmentä kuollut; ja monet, monet
me vielä kadotamme. Hänkin tuolla, Karl Aleksandrovitsch Segerberg, on
heikko, hyvin sairas; me pelkäämme kylmän vihoja".
Silloin heräsi Karl Aleksander täydellisesti ja katseli ympärilleen.
Hämäränä talviaamuna näki hän suuriherttuattaren, joka osoitteli
lääkäri- ja kenraalijoukolle sairaitaan. Kulkue meni vuoteelta
vuoteelle, ja lääkärit keskustelivat hiljaa tieteellisillä sanoilla
joka tapauksesta.
Yksi toisensa jälkeen vietiin sairaita, sen mukaan kuin he heräsivät,
leikkaushuoneeseen. Vihdoin tuli Karl Aleksanderinkin vuoro. "Hyvät
herrat", sanoo hän, "minä en salli sahausta; minä kuolen mieluummin
kuin vetelehdin rampana elämäni läpi. Luoti on jalkarinnassa, jos te
voitte ottaa sen pois, niin ottakaa, mutta ei sahausta".
Välinpitämätön lääkäri, paperossi suupielessä ja kädet kyynärpäihin
asti veressä, pesee itseään ja vastustaa kiivaasti. Mutta Karl
Aleksander vastaa tyynesti: "Tapahtuu, kuten sanoin, minulla on oikeus
kuolla". Hän ei tahdo tulla nukutetuksi ja tyytyy kuin mies
kohtaloonsa. Siitä päivästä ei hän muista mitään, ei tahdo muistaa eikä
puhua kenellekään. Enemmän kuolleena kuin elävänä viedään hän takaisin
vuoteelleen, ja nyt alkaa hänelle uusi kärsimysten aika. Hän muistaa
pitkiä synkkiä päiviä ja vielä pitempiä unettomia öitä, sekä kuumeen
että vilun tähden tuskallisia, mutta alituisesti, päivin ja öin, näkee
hän edessään parin ystävällisiä, vaaleanruskeita silmiä ja vanhat
kurttuiset, lempeästi hymyilevät kasvot sekä hopeanvaaleat hiukset.
Suuriherttuatar hoitaa itse häntä, etupäässä häntä. Eräänä päivänä, kun
häntä pidettiin jo paranevana, kirjoituttaa suuriherttuatar hänellä
erään paperin alle; hän kysyy, mitä asiaa paperi koskee, mutta
suuriherttuatar vastaa vaan hymyillen: "Ei saa olla utelias".
Sitten kuluu taas viikkoja, ja eräänä kauniina päivänä sanoo lääkäri
hänelle, että kaikki vaara on ohi. Suuriherttuattarelta saa hän
lahjaksi pari hienosti kiillotettua ebenholsista kainalosauvaa
lohdullisilla sanoilla, ettei hänen tarvitse käyttää niitä kauemmin
kuin korkeintaan puoli vuotta. Samalla tahtoo suuriherttuatar häntä
ystävällisesti hämmästyttää ja antaa hänelle tukun suomenkielisiä
sanomalehtiä. Hän kiittää liikutettuna, ottaa ne vastaan ja katsottuaan
niitä sanoo hymyillen: "Ne ovat suomenkielisiä -- niitä minä tuskin
ymmärrän".
"Vai niin", ja suuriherttuatarkin hymyilee, "hankitaan sitten
ruotsalainen sanomalehti". Ja viikkoa myöhemmin lukee hän ensi kertaa
moneen vuoteen kotimaansa sanomalehteä, se on Helsingfors Dagblad. Hän
avaa lehden, lukee palasen, vielä toisenkin, mutta ei ymmärrä siitä
enempää, kuin jostain hänelle aivan outokielisestä kirjasta. Hän
innostuu; alkaa uudelleen; mahdotonta, hänestä tuntuu, että hän
ymmärtää kyllä jokaisen sanan erikseen, mutta ajatusta, sisältöä hän ei
ymmärrä. "Voiko olla mahdollista, että siihen määrin voi unohtaa
äidinkielensä?" kysyy hän itseltään, levottomana päättää hän käyttää
muutamia tunteja joka päivä sen lukemiseen, jotta oppisi jälleen
kielen, joka kerran oli hänen lapsuudenaikansa kieli.
Pieni uutinen, ensimäinen, jonka hän lukee, kuuluu:
"Kansalaisemme everstiluutnantti Karl Aleksander Segerberg, joka
sodassa palveli ---- Krüdenerin rykmentissä, joka otti osaa sotaretkeen
Tonavan ylimenosta Plevnan tappeluun asti, on nimitetty hänen
majesteettinsa keisarin sivusajutantiksi. Segerberg sai Yrjönristin
urhoollisuudestaan Tonavan yli mentäessä".
Jälkilause.
Kun talvi lähestyi loppuaan, oli Karl Aleksander siihen määrään
parantunut, että hän voi muuttaa Pietariin. Ensimäisenä kävi hän
kenraali Olbersin luona. Vanhus, jota viime vuodet olivat paljon
vanhentaneet, istui eineellä ja söi "kolubjäkin'iä", jota hän huuhtoi
alas muutamalla lasilla pihlajanmarjapaloviinaa. Ilman minkäänlaista
aihetta alkoi hän pauhata sukulaiselleen.
"Niin, se oli kaunis kauppa, johon sinä minut houkuttelit".
"Mikä kauppa?"
"Mikä? No, se, että sait minut myymään Karttulan hovin Sandra tädille.
Etkö muista, millaiseksi sinä kuvasit paikan. Rappeutuneeksi, kehnosti
hoidetuksi ja huonoksi. Minä kävin siellä viime kesänä. Se oli
paratiisi. Paratiisi se oli. Ruoka vaan kerrassaan kirottua. Ei viiniä,
olutta eikä paloviinaa koko talossa. Juotiin piimää, hyi perhanaa".
Ukko unohti harminsa kaupasta ja sensijaan alkoi parjata suomalaista
keittiötä -- kieltämättä kehnointa maailmassa. Mellastaen ja kiroillen
kulki hän hetken edestakaisin, kunnes taas muisti kaupan. "Niin, se oli
sievä kauppa. Eukko elää siellä pulskasti. On ripustanut kaikki vanhat
parooni Stjernstedtit seinille. Hänellä on suuri meijeri, myö voinsa
Englantiin, Jumala varjelkoon. Puisto on kuin Tsarskoje Selossa. Sinua
on minun siitä kaupasta kiittäminen. Sinä kai saat lopuksi kaikki
periä. Kiittämättömyys on maailman palkinto".
Hän oli vihassaan niin naurettava, että Karl Aleksander ei voinut muuta
kuin hymyillä, varsinkin kun hän vanhastaan tiesi, ettei maksanut
vaivaa väitellä hänen kanssaan. Sitten alkoi ukko lähemmin tarkastella
häntä.
"Nenä kalpea. Ei kelpaa enää rintamaan, luulen. Yrjönristi,
sivusajutantti! Kyllä vain. Menee kai Karttulaan. Grand seigneur,
suomalainen tilanomistaja. Sopiihan se. Saan kai vanhuuden päivien
turvan luonasi. Ilmaiseksi. Mitä!"
"Ei, olkaa rauhassa, rakas setä. Minä en mene Karttulaan. Minulle on
luvattu paikka ulko-asiain ministeristössä, minä voin päästä
pääkonsuliksi, lähettiläskunnan sihteeriksi, aikaa myöten miksi
tahansa. On ollut siitäkin kysymys, että minut nimitettäisiin
sotilaslähetiksi Tukholmaan, sentähden että minä osaan ruotsia, jonka
minä kumminkin olen unohtanut".
"No, onnea vaan sitten, ja hyvää yötä, sillä minä otan nyt eineen
päälle pikkulinnun unen. Minkälaista ruokaa te saitte Turkissa? Hyvää
yötä, ja kiitos kaupasta!"
Kun Karl Aleksander kauniissa sivusajutantin puvussa esiintyi
Yrjönristeineen Pietarin kaduilla, herätti hän jonkullaista huomiota.
Kulkiessaan kauniina ja kalpeana kainalosauvojensa avulla hiljalleen
eteenpäin, väistyivät ihmiset kunnioittavasti hänen tieltään, hän oli
yksi noista urhoista, noista sankareista sodasta, joka nyt viimeinkin
alkoi näyttää sotilaskävelyltä Konstantinoopoliin, josta niin paljon
oli puhuttu.
Ylipäänsä olikin Karl Aleksanderin liikuttava enempi kuin hän oli
luullut tarvitsevansa. Alussa hän oli nimittäin pitänyt totena
kohtelijaat lupaukset milloin mistäkin paikasta. Mutta kun tosi tuli
eteen, huomattiinkin, että paikka ulkoasiain ministeristössä oli
luvattu kreivi L:lle, pääkonsulin virka ruhtinas Y:lle. Kaikki
haavoittuneita, kaikki maan vanhimmista suvuista, kaikilla
puoltolauseita sillä ja siltä ja siltä. Surkuteltiin, mutta toivottiin,
että eversti itse huomaisi, että tällä kertaa...
Karl Aleksanderista alkoi näyttää synkältä. Hän oli kuukausia
kuluttanut sotaministeristön portaita. Kaikki, mitä hänelle tarjottiin,
oli opettajan paikka eräässä sotaopistossa, jonka johtajana oli eräs
hänestä vastenmielinen kenraali.
Toiselta puolen taas hän ymmärsi, että mitä kauemmin hän odottaisi,
sitä vaikeampaa olisi paikan saanti, sillä sairashuoneista laskettiin
joka päivä joukottain pyrkijöitä.
Eräänä päivänä istui hän täysissä juhlatamineissa, sillä hän oli taas
ollut kumartelemassa koko päivän, mieli synkkänä Cubatin ravintolassa.
Hän oli syönyt päivällisen yksinään, nyt istui hän tupakkia poltellen
ja ajatteli levottomuudella tulevaisuuttaan. Hän oli miehuuden paraassa
ijässä ja tunsi vielä vastustamatonta halua tehdä työtä, toimittaa,
vaikuttaa jotain. Hän tunsi myöskin, että hänellä olisi voimaa ja
kykyä, ja nyt, nyt täytyisi hänen kruunun eläkettä nauttien jossain
syrjäisessä paikassa maaseudulla -- ehkä Karttulan hovissa --
yksinäisenä vanhentua ja tulla, kuten setä Olbers, vanhaksi itsekkääksi
herraksi, jota piti ohjaksissa ainoastaan emännöitsijä ja omat huonot
tavat. Siellä alhaalla odotti Vera Nikolajevna häntä -- je sais
attendre-han oli hänen mielilauseensa. Hän poltti kolmannen sikaarin,
joi kolmannen kupin kahvia, myrkky hermostutti häntä yhä enemmän.
"Ei, setä Olbersin kaltaiseksi minä en rupea -- je ne sais pas attendre
-- täytyy tehdä jotain, täytyy saada asia toimeen. Hätätilassa --
vaikkapa Suomeenkin".
Hän nousi ylös kärsimättömänä ja lähti sauvoihinsa nojaten ulos. Ah,
mutta minne? Yhtäkkiä muisti hän, että hoviministeri oli lähettänyt
hänelle pääsylipun keisarilliseen oopperaan. Hermostuneena tuumittuaan:
mennäkö tai ei, päätti hän lopuksi mennä.
Kun hän saapui oopperahuoneelle, ihmetteli hän, että sitä vartioitsivat
poliisit. Kaikki lyhdyt eteisessä ja rappusilla paloivat. Kun hän
nousi erään santarmin avulla ajoneuvoista, tervehdittiin häntä
eläköönhuudoilla ja käsientaputuksilla. Eteisessä seisoi paasseja,
jotka ensin tekivät hänelle kunniaa ja sitten tarjoutuivat auttamaan
häntä rappusia ylös noustessa.
"Ketä varten tänään on juhlanäytäntö, kuka keisarillisista on
oopperassa?"
"Ei kukaan", vastasi paassi hymyillen, "näytellään teitä varten, herra
eversti".
Karl Aleksander ei ollut tänään leikinlaskutuulella, hän rypisti
silmäkulmansa ja aikoi muistuttaa nuorta miestä, kun tämä, jo
täydellisenä hovimiehenä, lisäsi, -- "ja kaikkia kunniakkaita sankareja
varten, jotka ovat haavoittuneet Plevnassa. Me paassit olemme pyytäneet
saada tarjota apuamme teille tänä iltana".
Karl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja
käytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun
invaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan
käsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset
tervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin
soittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin
fanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan
kaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin
avorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa.
Katsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa
istuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin
loistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina
timanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat
ikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka
kohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja
tuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.
Karl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä
soitettaissa.
"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué", sanoo nuori
vaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.
Hän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman
sujuvimmalla ranskallaan -- sillä hän puhuu huonoa ranskaa -- "Merci,
mademoiselle, je suis colonel, pas général".
Silloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen
kanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma,
melkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren
naisen välillä paljon yhtäläisyyttä.
"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä", sanoo nuorempi ruotsiksi ja
katsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.
Karl Aleksander hymyilee ja kumartaa. Nainen punastuu korvia myöten.
Vähentääkseen kiusallisuutta sanoo Karl Aleksander:
"Minä ymmärrän ruotsia hyvin hyvästi, vaikka puhun sitä hyvin
kehnosti".
Silloin ryntää järeämpi tykistö esiin, vanha nainen esittää itsensä,
kauppaneuvoksen rouva Sjöholm Porista ja tyttärensä Gertrud. Karl
Aleksander antaa nimikorttinsa, ja yleisen puhelun ja sorinan
vallitessa alkusoittoa odottaessa alkaa rouva Sjöholm vilkkaan
keskustelun. Karl Aleksander saa tietää, että Gertrud on
kasvatettu Lausannessa, että hän on käynyt kaksi vuotta Pariisin
musiikkiopistossa, jossa hän on harjoittanut opintoja itse Ambroise
Thomasin johdolla.
Karl Aleksander yrittää vastaamaan ruotsiksi, mutta se käy hyvin
kankeasti. "Eikö neiti puhu venäjää?" kysyy hän.
"E-en", vastaa neiti varmasti ja vakuutuksella, "sitä minä en puhu".
"Niin mutta neidin pitäisi oppia. Ajatelkaas, jos te joutuisitte
naimisiin venäläisen upseerin kanssa", sanoo hän hänen varman äänensä
kiusoittamana.
Silloin tuli neiti vakavaksi. "Minä naimisiin venäläisen upseerin
kanssa, mitä luulisitte tuttavieni sanovan..."
Silloin koputtaa soitonjohtaja, sorina vaikenee, uvertyyri alkaa, se on
Carmen.
Neiti on hyvin perehtynyt musiikkiin, hän tuntee joka nuotin
oopperassa. "Tämä, näettekö, on ranskalainen, oikea ranskalainen
korukappale, terävä ja sievä, tuo on espanjalainen, andalusialaisine
taruineen araapialaisten historiasta. Sovitus on tässä, samoin kuin
muutamissa muissakin paikoissa oopperaa wagnerilaista, näettekös,
Bizet on, lähinnä Berlioz'ta ainoa kaikkialla yleinen, ainoa
yleismaailmallinen Ranskassa, sentähden pidetäänkin häntä niin paljoa
suuremmassa arvossa ulkomailla..." Karl Aleksander kuuntelee
mielihyvällä hänen matala- ja suloäänisiä sanojaan, ja samalla hän
nauttii soitosta, nauttii niin, että hän tuntee kylmiä väreitä
ruumiissaan ja hänen silmänsä kyyneltyvät. Mutta Carmen itse ei ole
tyytyväinen, hän saa kyllä esiin pirullisuuden luonteessa, mutta ei
viehättäväisyyttä, Miehelän hempeys muuttuu jokapäiväiseksi,
herkkätuntoisuudeksi, sehän kyllä on osittain Bizet'n oma syy.
Sellaista tyttöä ei hän ollut koskaan tavannut Venäjällä. Hänelle hän
oli täydellinen uutuus, ikäänkuin harvinaisen kasvin kukka, ei
ulkomaalaisen, vaan semmoisen joka on kasvanut jossain korkealla
raittiissa ja viileässä vuoriseudussa, kesäisen valon ja keskiyön
auringon loisteessa ja vanamon sekä havumetsän tuoksussa. Karl
Aleksanderia huvittaa todella ensi kerran soitannollinen kappale.
Väliajalla tarjoaa rouva Sjöholm, joka on antelijaita maalaisrouvia,
teetä. Gertrud ohjaa Karl Aleksanderia häikäilemättä ensimäisen rivin
lämpiöön. Karl Aleksanderin mieli on sekä liikutettu että lämmin. Hän
huomaakin hänet ei ainoastaan alkuperäiseksi, vaan myöskin suuressa
määrin miellyttäväksi. Veri on vettä sakeampaa, tuumii hän.
Teetä juodessa sanoo Gertrud: "Teidän, herra eversti, pitäisi tulla
takaisin Suomeen. Kuinka voi, kun on suomalainen, unohtaa kielensä ja
maansa, ja elää vuosikausia vieraassa maassa?"
"Niin", sanoo rouva Sjöholm, "nyt juuri on hyvä paikka avoinna,
tullilaitoksen päätirehtööri on vasta kuollut. Siihen paikkaan teidän
tulisi hakea".
"Ken tiesi", sanoo hän ajatuksissaan ja katsoo lämpimästi neiti
Gertrudiin, joka seisoo hänen rinnallaan.
Kun ooppera on lopussa, tarjoo kauppaneuvoksen rouva Karl
Aleksanderille paikan vaunuissaan, lähdetään ravintolaan illalliselle.
Pietarissa on ainoastaan viidennen ja kuudennen luokan kahviloita.
Neiti Gertrud, joka on oleskellut Tukholmassa ja Pariisissa, pitää
kaikkea jotenkin kohtalaisena, Helsinkiinkin verrattuna.
"Tarkoitatteko totta sanoessanne, että tässä, tai ylipäänsä missään
suhteessa Helsinki on edellä Pietarista?" kysyy Karl Aleksander
kummissaan.
"Arvelematta", sanoo neiti hämmästyttävällä varmuudella, ja hän alkaa
arvostella oikein murhaavasti Pietarin katuja, ajureita, puistoja y.m.
Karl Aleksander, jonka mielestä Pietari on maailman keskipiste,
kuuntelee epäilevällä hyväntahtoisuudella ja ajattelee Karttulaa ja
täti Sandraa talikynttilöineen... Toiselta puolen taas, viisaan ja
maailmaa-kokeneen tytön täytynee kumminkin jossain määrin osata
arvostella sitä seikkaa. Erotaan monikertaisilla vakuutuksilla
hauskasta illasta. Karl Aleksander lähtee asuntoonsa. Nyt hän on
päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.
* * * * *
Seuraavana päivänä on hän hyvissä ajoissa täydessä juhlapuvussa, nyt
tarkoittaa hänen käyntinsä Suomen ministerivaltiosihteeriä. Ijäkäs
kreivi ottaa hänet vastaan vanhanaikuisella ylenpalttisella ja
loistavalla kohteliaisuudella. Suurissa, pulleoissa loistavissa
silmissä näkee Karl Aleksander mitä suopeinta hyväntahtoisuutta. Hän
tuntee Karl Aleksanderin nimen, hänen menestyksensä, hän on iloinen
nähdessään kansalaisen, "kansalaisemme", joka on niin kauniilla tavalla
saavuttanut kunniaa Suomen nimelle. Karl Aleksander esittää asiansa,
kysyy, onko hänellä mitään toivoa tulla huomioon otetuksi
tullipäällikön paikkaa täytettäessä.
Kreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! "Mutta herra
eversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä".
Sitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, "katsotaanpas tätä kirjaa?
'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha
tullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut
häntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä
mieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään
herra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta -- ja piankin,
muutamien kuukausien kuluttua puollan teitä..."
Karl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on
kuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja
tautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan
epäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset
ja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas
Dschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen
kreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit
valmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: "Eversti Segerberg on
nimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi".
Neljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander
raskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta
Suomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera
Nikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän
vaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä
Suomessa.
Loppu.