Samana iltana palasi keisari takaisin rumaanialaiselle rannalle, jossa
pidettiin Te deum onnistuneen ylimenon johdosta. Kenraali Krüdener
asetti päämajansa hävitettyyn Sistovaan. Siellä tapasi Karl Aleksander
kenraalin esikunnan, ja siellä sai hän suureksi surukseen tietää, että
hänen ainakin aluksi oli palattava Rumaaniaan järjestämään ja pitämään
huolta elävien elintarpeiden kuljetuksesta. Alakuloisena kävellessään
kadulla, joten sitä Sistovassa kutsuttiin, kohtasi hän majuri
Agafonoffin ja liittyi hänen seuraansa. Hän kohtasi myös majuri
Murgescon ja herra von Lichtensteinin. Edellinen katsahti häneen niin
vihaisesti, että se Karl Aleksanderista tuntui melkein solvaukselta.
Kaikki hänen, mieheksi tultuaan hartaimmat, toiveensa olivat
toteutuneet. Hän oli saanut ottaa osaa sotaan, oli hänen
majesteettinsa omien silmien edessä ollut tilaisuudessa kunnostamaan
itsensä; hän oli päässyt urhoollisen Krüdenerin ordonanssiksi, oli
saanut kunniamerkin, jota tuhannet halusivat, ainoan, jota upseeri
oikeastaan pitää arvossa. Hän oli koko päivän ollut juhlatuulella,
jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut; nyt tarvittiin yksi ainoa,
tuon muukalaisen myrkyllinen katse haihduttamaan kaikki pois.
Minkätähden? Hän kysyi sitä itseltään. Ja vastaus kuului: koska hän
toisen silmissä huomasi samoja moitteita, joita hän teki itselleen.
Äänettömänä kulki hän vanhan majurin sivulla, joka koko ajan jutteli,
fllosofeerasi, niin, saarnasi, sillä huomasi selvään, että hän oli
"papittomien" lahkoon kuuluva raskolnikki, joilla opin suhteen on
paljon yhtäläisyyttä reformeeristen metodistien kanssa. Karl Aleksander
tuskin kuuli hänen puhettaan, niin kiintynyt hän oli omiin
ajatuksiinsa.
Molemmat upseerit astuivat rappiolla olevaan rakennukseen, jossa ei
ollut melkein muuta, kuin kellari ja ullakko. Majurin väki oli siellä
"siistinyt heitä varten", kuten he sanoivat. Ystävämme keitättivät
teetä itselleen ja heittäytyivät päivän taisteluista ja monellaisista
mielenliikutuksista uupuneina kumpikin olkikuvolleen. Kun majuri oli
ulkoa lausunut yhden Davidin psalmeista, jotka ovat papittomien
hartauskirjana, nukkui hän heti.
Karl Aleksander makasi kauan valveilla. Kehnon katon, lautojen ja
tiilien välistä näki hän tähtien alkavan tuikkia. Milloin näki hän
halkeimesta punertavalta loistavan kiintonaistähden, milloin kokonaisia
maailmajoukkoja, jotka välkkyivät viheriältä, niin etäällä, että
kammotti ajatella, eikä ollut sanoja sitä ilmaista. Kaikki nuo maailmat
pimenivät silloin tällöin, kun joku räpyttelevä yölepakko lenti aukon
sivu, pyytäessään yöperhosia ja hyttysiä.
Karl Aleksander tahtoi olla onnellinen tänään. Hän tahtoi nauttia
menneisyys-runollisuutta, antaa ajatuksensa ja sydämensä hurmaantua
hänen muistosta, jonka hän äsken harhanäöissään oli nähnyt niin elävänä
edessään kastanjain alla, mutta se oli hänelle mahdotonta, hän ei
voinut eroittaa toisistaan molempia kasvoja, milloin ne olivat äidin,
milloin tytön, niin yhtäläisinä ja kumminkin niin erilaisina.
Sitten vaihtuivat ne majuri Murgescon klassillisiin, hienoihin
kasvonpiirteisiin, joilla oli äsken huomaamansa halveksumisen ilme. Hän
tiesi kyllä minkätähden. Se oli Dodo Davidovitschin. Vaaraa, jota ei
voi välttää, pitää miehuullisesti kohdata, ja Karl Aleksander alkoi
ensi kerran tutkia hänen ja Dodo Davidovitschin ystävyyden luonnetta.
Hän huomasi, että se ei ollut kiinteää, yhtä tasaista, lujaa
graniittia, vaan haurasta rapakiveä. Se yhteensulaumistoiminta, joka
kerran olisi heidän ystävyytensä ensi aikoina hävittänyt kaiken, mikä
voisi heidät eroittaa, oli liijan aikaisin jähtynyt, keskeytynyt. Se
tapahtui silloin, kun Karl Aleksander, enemmän tai vähemmän tietoisena,
alkoi käyttää ystävyys-suhdetta hyödykseen, kun hän rupesi käyttämään
ulkonaisen edistymisensä välikappaleena sitä, jonka itsessään tulisi
olla ehyttä, puhdasta ja pyhää. Ja hänen täytyi myöntää, että hänelle
oli ollut hyvin suurta hyötyä ja etua Dodo Davidovitschin ystävyydestä.
Paljon oli hän saanut häneltä, vähän itse antanut, paljon oli hän myös
yksinkertaisesti vaan ja itsekkäästi ottanut. Hyvinkin tunnin
kiusattuaan itseään noilla mietteillä, irroitti hän vihastuneena
mielensä niistä sanoen: "Kullakin on oma itsensä lähinnä. Kuka sanoo,
ettei Dodo olisi tehnyt samaten, jos hän olisi ollut minun asemassani".
Päättäen tuolla yksinkertaisella lohdutuksella katumuksensa, nukkui hän
vihdoin, herätäkseen merkkisoitoista seuraavana aamuna uusiin toimiin.
Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin
elämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa
vaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai
kumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan.
Hän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään
ensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai
niin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret
hyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli
armeijaan oli hän majuri.
Äärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander
kymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota
yhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja
muutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.
Kyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta
upseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali
Krüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin.
Täällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun
hänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri,
päästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon
peljättävän leirin, tuon Plevnan.
Ratsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle
yksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se
oli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin,
viisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan
varustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi
hallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.
Hän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin
nimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten
keskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla
tahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että
Osman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin
tiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja
kuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa
paikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli
vanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan,
joka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla,
oljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu,
suojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon
päällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen
uskonveljiään, kaikki "papittomiin" kuuluvia, hän selitti heille
oppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi
ystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen:
"Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka
minua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle,
sinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään,
sinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät;
menkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa
sielumme paratiisiinsa". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja
menivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui
Karl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.
"Nuori ystäväni", jatkoi everstiluutnantti, "minulla ei oikeastaan ole
mitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla
Grivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset
voitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella
elämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos
tyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei", huusi
everstiluutnantti, "valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin
kuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten".
Karl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin.
Aurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä
tahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä,
valaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi
raskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät
Grivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet
osoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja
ampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila.
Yhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät
telttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.
Varhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto "valmiit", jota
toistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen
laulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän
itsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli
liikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia
toitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan
varsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.
Siltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään
pohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren
viertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien
pohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä
päättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja
suhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä
näki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että
turkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera
puoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa.
Venäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet
aseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun
suoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja
hän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa.
Etempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen
ratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi
Karl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan
edessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti
näkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian
vihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän
keskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman
kiihkeänä.
"Kas niin, lapseni", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin
mahdollista. "Hyvät herrat," ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille
upseereilleen, "minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on
melkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa.
Rumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana
Zotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä
vasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua" --
kaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska
tämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa
venäläistä verta. -- "Sitä paitsi, te kuulette, on alettu".
Rinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne
tulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan
lakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä
täältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja
merkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja
turkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs
ajutantti kiiti ohitse.
"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa". Ja
ajutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea;
Karl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa
ystävänsä maailmassa.
"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni", ja everstiluutnantti paljasti
miekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; "nyt on aika käsissä," tuumi
hän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon
vero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten
monet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen
liikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä
syvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä
alas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki
revolverejaan, kaikki oli kunnossa. "Puolen tunnin kuluttua", sanoi hän
itsekseen, "tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten
ne kärsivät ja kaatuvat edessäni".
Tahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin
kuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti
yletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen
raittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi,
kuuli silloin tällöin leikin laskuakin.
Yht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja,
kiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä
näkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta -- sen
takana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl
Aleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen
tuskalliset sanat, "Minua peloittaa". -- "Kohtalomme on Jumalan
huomassa", vastasi toinen vapisevalla äänellä.
Kanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi
sotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että
yhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl
Aleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä
hyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin.
Turkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.
Ensimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut
miehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja
kaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien
paukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat
sotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto
lopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja
jälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista
vastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.
Nyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan,
oli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli
mielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä
selittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman
uhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä
nautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät
vireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä
uhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen
sivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman
riemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun
oikeuttani ennen kaikkia muita.
Niin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja
vasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja
katsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä,
kauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan
kumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat
tavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin,
palaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö
että upseerit.
Linnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni.
"Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela". Mutta ei
minkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan
päällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten
berdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten
hyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa
uudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa
raukesi.
Jo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin
hän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen
sotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä
varustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.
Karl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo
toisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä
vaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri,
joka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi
sitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni
noin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien
alasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.
Aliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän
allaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus
ammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi
nousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.
"Minä olen kai haavoitettu", tuumi hän, "mutta mistä kohden?" Silloin
tunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin
pois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta.
Luotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja
haavoittuneitten keskellä kun hän oli -- ja sen huomasi hän oikeastaan
vasta nyt -- kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas
alkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen
tunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin
se olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.
Hän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä,
mutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä
alaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle
kuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen
ryöstävistä turkkilaisista.
Puhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla
pellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa.
Ne, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois
paikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa
kaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä
ruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän
vaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret,
kalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva
avuttomana häntä. "Vettä", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl
Aleksanderin silmiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "mistä minä otan vettä?" Silloin valtaa
hänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita
kohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.
"Herra Jumala, taivaallinen isä", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset
sanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne
tulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta.
Ja Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana
nuorien, kalpeitten kasvojen viereen.