XII.

Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä.

Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä

saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch

olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi

haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä

tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli

kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi

hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin

levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti

olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä

ilmoittamatta itseään asianomaisille.

Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti

puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden

suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt

puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta.

Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa

oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.

Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti,

päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta,

vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista

rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja",

käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään

hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan

edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet,

ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja

poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei

hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta

portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla

katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti

taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä,

että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita,

kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla.

Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki

Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen,

toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja

puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli

luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli

naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he

äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä,

ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia

varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin

tahdomme.

Yksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni

vastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan

Murgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan

sisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän

kääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa

Simnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden

käsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut

Simnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän

päänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien

polttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä

taistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä

kattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois

yhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua

tämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.

Pitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli

ollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi

siellä tavattavissa vielä muutamia -- ja pitkä upseeri katsoi kelloansa

-- ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne

neuvottelemaan ylipäällikön kanssa. "Asianne on kai hyvin tärkeä",

lisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.

"On", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.

"No niin, mennään sitten huvilaan", sanoi Murgesco kohteliaasti.

Huvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin

tapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan;

nykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse

temppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan

jumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone

oli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin

henkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat

ulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon

kanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli

kumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli

kenraali Krüdener. "Mitäs nyt?" kysyi hän ylös katsomatta.

Majuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään

antamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös,

meni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan

katseella.

"Nimenne, kapteeni?"

"Segerberg".

"Isän nimeltä?"

"Karl Aleksandrovitsch".

"Ah", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän

olisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.

"Suomenmaalainen?"

"Niin".

"Asianne?"

Karl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla

tahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli

maininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi,

vartijaksi, päälliköksi, -- hän etsi sopivaa sanaa -- elävälle

muonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.

Kenraali katsoi häneen hajamielisesti: "Niin, niin, puhukaa

esikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten...?"

"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden

määräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille", ja hän laski kotelon

koneineen pöydälle. "Se on minun omani", lisäsi hän epäillen, "olisi

hauska, jos sitä käytettäisiin".

"Epäilemättä", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia.

"Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä

jotain?"

Nyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. "Minä tunnen Tonavan

näiltä seuduin ja osaan käyttää konetta". Ja hän kertoi matkastaan

Simnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa,

löytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut

suuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen

äkkijyrkkä, kuten tämänkin.

Silloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. "Mennäänpä linnaan, siellä on

Tonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte". Ja

reippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan.

Eteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui

sisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet

seisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja

osoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi

tien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.

Kenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi:

"Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne

nimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä".

"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne,

senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand,

mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole..."

"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen

ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa

oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan --

kuten nytkin loistavalla tavalla -- muistinsa tarkkuutta, oli

hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne

hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita

esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.

"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin

kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua

ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me

lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne,

viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te

voitte asian suhteen kääntyä -- teidän puoleenne, hyvät herrat" -- ja

hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin

portaita ylös toiseen kerrokseen.

Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka

heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se

oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin,

nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat

toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota

Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän

näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein

sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty

kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli

suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli

toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja

Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän

huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut

täyttää.

Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten

tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain

tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet,

kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä

ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien

pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot.

Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi,

siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko

leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat

tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille

oli verestä.

Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla

olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä,

kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai

Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa

loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi

hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa

näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.

"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän

urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli

Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa.

Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli

ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun

raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista,

jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet

leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.

Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin.

Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa,

jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut.

Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli

se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan,

ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen,

kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen

maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen

vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.

Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä

piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut

sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät

ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin

sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain

tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista

lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri

vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren

kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten --

sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän

varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat

laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren

tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta

urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi,

antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä,

vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän

mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja

sielua.

Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko

takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään

ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen.

Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta

ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien

polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja

kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä

alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä

kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei

herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia.

Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja

luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja

vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin

varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella

taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen

avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka

tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä

vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran

avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot

maalle.

Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän

oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut,

Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli

himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä

Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt.

Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa

virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten,

jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on

sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä,

virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen

tuoksua keuhkoihinsa. -- Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo

saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset

olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran

puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun

äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat

kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä

aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä,

harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti

sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien

läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.

Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä

hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan

alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä

tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit

ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin

taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander

kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja

vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki

toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä

mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin

räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan

miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan

vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin

etäällä, ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli

itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota,

kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi

kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy

hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin.

Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa

Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan

hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia

varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko

nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.

Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl

Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla,

huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti

hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten

luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän

poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti,

juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin

keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl

Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi

paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.

Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä.

Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä

laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi

ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan

epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan

vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja

paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista

lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät

vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli

levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä,

Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja

vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.

Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka

olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.

Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana

aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse

lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan.

Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti

perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä

ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon

vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten

kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn

rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen

vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti

koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa

ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi,

että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi

hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät

herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.

Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten

sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti

alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.

Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä

kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja

riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki

väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen

pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi

äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan

vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat

ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat

ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka

ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät

peloittavaan päivätoimeensa.

Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa

onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla

hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin

omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa,

muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti

kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana

oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan

kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen

elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari -- ja

ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman

itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut

muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä

nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto

ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta?

Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen

maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen

luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti

siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän

innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä

ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä,

jonka puolesta keisari taisteli.

Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla,

oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti

ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa

lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei

oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta

syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka

häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei

parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra

silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin

puoliääneen ranskaksi lausuessa:

"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond". (Kas tuossa

yksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)

Päästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla

rantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan

eläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot

kuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina

takaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt

oli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen,

ensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.

Ponttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä

useampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot

marssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään

hyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset

olivat sen jättäneet.

Jälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin,

pöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari

kunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet

saisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. "Mutta yksi

risteistä", sanoi hän, "on annettava sille nuorelle upseerille, joka

Krüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle

sanan eilispäivän voitosta." Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla

kastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli

saanut Yrjönristin.