Hämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä
keskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä
outoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli
tullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän
edessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä
oli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen
puhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander
piti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.
"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen
paljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä
huolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai
älkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se
hietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden
neidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa
kartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24
päivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole
ehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa
järjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin..."
Sillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja
vähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas
Sasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan.
Mutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla,
germaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien
kuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa
kahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja
paljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä
kahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista
vuotta niin paljon, että -- voi sanoa -- ei ole kysymys muuttumisesta,
vaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista
juutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja
pitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen
entisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean
kaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja
pieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.
Syvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas,
katsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla,
ihojauheella ja eau de colognella:
"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei
meillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen
kareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi
jonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä
voi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea,
tuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me
tarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha",
huusi hän palvelijalleen, "laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena
tai neljänä päivänä -- kuulehan Josefo-ystäväni", ja ääneen tuli
toisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, "minä kai saan,
kuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?"
"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo
on käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista
pääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?"
"Rositaa Alcazarissa", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin
itsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä
viiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä,
"Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan
Bukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat
Tonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä
hitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian
korkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville
saamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka
koneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä
Bukarestista."
Toinen nauroi hienon säädyllisesti: "Niin totta kuin minä olen Josef
Murgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha.
Etsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia
ja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä
löydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene
vaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia."
"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä".
"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin
Maantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä;
minä en tunne ketään Wienissä".
Silloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän
kysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin
lempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali
Maunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi
vastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä,
yli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät
senaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia
ja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.
Kun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että
kumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella
maailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin
voimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen
Aleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia
selvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana
kaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti
edistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna
oli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu
tänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet
korkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet
täällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin
paikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran
elämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia
sellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden
että olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla
leimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen
hänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten
tapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka
hänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle
mitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle
ja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia
sellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.
Siinä keskeytti hänen mietteensä Aleksander Davidovitsch, joka polttaen
paperossiaan ja pannen nappeja kiinni, sanoi kovasti majuri
Murgescolle: "Minun täytyy kai herättää ystäväni, kapteeni, sanoakseni
hänelle, mitä hänen on tehtävä poissaollessani".
"Ei tarvitse", vastasi Karl Aleksander ja nousi reippaasti ylös. "Minä
olen maannut puolivalveilla ja vieläpä kuullut osan keskustelustanne".
Ystävykset syleilivät ja suutelivat toisiansa sydämellisesti kaksi
kertaa, kuten Venäjällä on tapa. Sitten vasta seurasi esittely.
Esikuntakapteeni Karl Aleksander Segerberg ja majuri Murgesco, parooni
Krüdenerin rumaanialainen ajutantti. Sitäpaitsi Matschinin sankari,
hän, joka luutnantti Dubassoffin kanssa räjäytti turkkilaisen
monitoorin, Chiwai Rachman ilmaan.
Majuri Murgesco, josta tuntui, kuten kaikista hienosti sivistyneistä
ihmisistä, vastenmieliseltä tekojensa ylisteleminen, punastui hieman,
joka vielä lisäsi hänen hienojen kasvojensa miellyttäväisyyttä. Hän oli
uhkea latinalaisen suvun edustaja: silmäkulmat kaarevat, kasvot sivulta
katsoen kauniit ja sen lisäksi vielä miellyttävä ääni. Majuri Murgesco
lausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sanoi tuttavallisesti
jäähyväiset, hän ei tahtonut häiritä ystävyksien kohtausta.
Ja silloin alkoi tulvia kysymyksiä, ja vastauksia, vastauksia ja
kysymyksiä, kuului huudahduksia, lyhyitä, hermostuneita naurahduksia ja
lämpimän, ikuisen ystävyyden vakuutuksia. Aleksander Davidovitschista
oli Karl Aleksander kaunistunut, niin että hän oli tosi-kaunis upseeri.
Lopuksi tultiin asian ydinkohtaan.
"Mikä minun kohtalokseni tulee täällä"? kysyi Karl Aleksander.
"Sinä olet parooni Krüdenerin esikuntapäällikön alainen, kuten minäkin
ja Murgesco".
"Hyvä, ja sitten?"
"Sitten, no niin", ja Aleksander Davidovitsch puhui vielä verkkasemmin
kuin tavallisesti, "no niin, ensinnäkin on sinun muistaminen, että sinä
kirjoitit haluavasi tänne minkälaiseen toimeen tahansa..."
"Niin kyllä!"
"No niin", ja ruhtinas puhui kiusallisen hitaasti, "viikko sitten
valitti esikuntapäällikkö minun kuulten sitä vastusta, jota hänellä oli
intendenteistä. Hän oli luullut, että me pääsisimme Tonavan yli paljon
pikemmin, mutta kun niin ei käynyt kumminkaan, on tänne kokoontunut
ääretön paljous elintarpeita, muun muassa oikein pataljoonittain
teuraseläimiä. Elukat ovat meille todellisena maanvaivana. Kanuunain
paukkeesta peloissaan ovat ne melkein villiytyneet. Niitä pääsee aina
karkuun, uppoaa Tonavan liejuun, tai varastavat niitä juutalaiset ja
kreikkalaiset. Pari sotilasta on menettänyt henkensä taistellessaan
härkiä vastaan. Lopuksi kyllästyi kenraali alituiseen puuhaan. Hän
pyysi minun esittämään kunnollista ja pontevaa henkilöä".
"Härkäin päälliköksi", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan
punastuen.
"Niin, älä nyt loukkaudu", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan.
"Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen.
Sinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen
silmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan,
tulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni
samalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon
asian tähden ja siten... Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai
neljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta".
Aleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja
toverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä,
joka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen
suhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin
paljon kun voi. "Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan,
joutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää.
Petruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa.
Hyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs
asia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa,
muuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään.
Sinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään
siitä, että sinä olet määrätty tänne". Ja ruhtinas lähti majasta,
pudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen
hevosensa jalkain kapse tieltä.
Karl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi,
"härkävartioston" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka
oli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli
edestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista
ilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen
valovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan
liikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet
kimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen
edessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen
valoisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava
hopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain
leiritulia.
Seisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander
pauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen
yksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina
väliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet,
jotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen
liinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi,
joka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka
hengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.
Taivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat
vihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon.
Viha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän
jäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan
yhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli
surumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen
päätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli
löydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla -- sillä
kaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi
ainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin -- menisi hän eteenpäin.
Hän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän
teki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä
itseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän,
loistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin
tähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti
mennä sotaravintolaan.
Päämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli
ranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne
suurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli
ravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen
milloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin
kokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään,
oli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon
ihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja
kelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä,
korkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä.
Etempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat,
öljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän
sukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta.
Säihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-,
mongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia
suomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista
ja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen
sorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston.
Vaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia
pilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä
juoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota
valaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan,
sillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö
voimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.
Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä
pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän
monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän
vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat
olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa
ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät
olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista
herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti
uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja
puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se,
ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä
yhtään palvelijaa.
Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta
sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi
silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen
vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän
auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan.
Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja
kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän
ääreen.
Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin
välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"
"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".
"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?"
ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli
löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.
"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona,
-- minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen
hymyillen.
"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus
hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt
tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja
sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka
etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja
voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" -- jatkoi hän
innolla -- "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran
nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada
Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada
tänne?"
Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän.
"katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle,
sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja
pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se
tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä
se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".
"Ja se on?"
"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana
tiedoillanne".
Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja
mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen
teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana
kuin hän pitkään aikaan oli ollut.
Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja.
Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain
puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota
kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista
kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden
väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli
aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia.
Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin
rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi
ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien
ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan;
hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan
muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi
jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut
kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin
nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden
poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli
määrätty keisarin asunnoksi.
Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen
alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt
tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia
talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja
porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät
enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän
viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja,
jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat
plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.
Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja
sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean
näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää
taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja
esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet
ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän
huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina,
oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia.
Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen
ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli
hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri
Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin,
että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt.
Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin
syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti,
miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät
he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos -- sitä voi tuskin
otaksuakaan kumminkaan -- vastaisivatkin -- mutta jatkaisivat toimiaan,
keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo
ylimysystävät rauhassa -- jonain päivänä hänkin ... ja hän lähti pois
suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo
"maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä
utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo
saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston
välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia
ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla.
Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka
tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina
aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt
valtijaaksi.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden
kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä
suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja
viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan
juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla
penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään,
sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi
tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa
ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa
kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja
hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun
alle.
Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja
viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt
Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta
mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä
kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen
auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten
Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin
kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan
muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi
näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin
väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen
helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko
kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä.
Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun"
säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa,
hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan
kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan
kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet
olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla,
jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät
vehreiltä kuin smaragdit.
Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa
pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa.
Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän
alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva,
maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen
varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon
tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi;
epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi -- "ja silloin",
tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan
yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien
en minä anna enää ylvästellä itselleni."
Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi
kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää
baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja
kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni
kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri
herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.
"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille
taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista
pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa,
äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan
pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto
oli ankkurissa.
"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä.
Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä
ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen
vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on
voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin
yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän
voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan.
Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää,
ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta,
turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen,
mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka
on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana
kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi
Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää
oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo,
tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka
saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia
vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen
povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan
harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.
"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin
tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen
sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.
"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen,
saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi
tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on
liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on
tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän
taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi
muuta.
"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja
Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut
armeijaan saadakseni olla sodassa."
Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan
saadakseen olla sodassa.
"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista
paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on
pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen
jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että
tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin.
Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me
taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä
turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."
"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.
"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."
"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan
hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä
leiriin."
He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat
itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten
talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas,
loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." -- "Veli
kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle;
mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen
Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon
päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.