X.

Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä

asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman

nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän

tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista.

Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän

ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja

intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin

toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin

rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet

temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui,

huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.

Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi.

Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin,

jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia

pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä

kuohui mahtavin aalloin.

Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean

vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on

asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".

Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä

asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin.

Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan,

ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä

Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään

rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia

myöhemmin jo matkalla.

Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä,

ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä

eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien

noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet

suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut

epäkuntoon ja sulkenut koko tien.

Aurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon

valossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin

eläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja

kiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien

kiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos

ahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori

härkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet

juoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu

ja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että

kiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen

tahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä

kaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.

Karl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä

oli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä

oli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä,

vähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa,

tai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja

hevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja

vesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko

sietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä

oltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.

Matka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien

keskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan

kuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi

oli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia,

ja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.

Simnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella.

Hävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se

ikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä

sen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista

sairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista

valitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan

sairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja

näkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui

tulikiven ja karbolin hajua.

Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän

päivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.

Turkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven

hajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin

särkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat

valjakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella

kuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli

suuren sodan taistelutantereella.

Ihmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon

vapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään

tavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin

tunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain

selittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja

kuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa

olivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet

uhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee

vettä.

Hän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi

vallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun

kauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa

vehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan

valkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu.

Sinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi

erilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan

keltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi,

rikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös

pilviä kohden.

Vastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt

muuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta

linnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana,

alkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä,

ja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa.

Se tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta

kellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston

laskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan

epätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä

ja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri

kanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti

ampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista

vuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja

poskilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa

ja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi,

tiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.

Luutnantti punastui ja vastasi: "en, mutta kapteeni, joka on tuolla

vallimajassa, tietää sen kyllä". Karl Aleksander meni kapteenin luo,

tervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän

vastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa

kanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin

virran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän

paljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että

kaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä

kuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi

jatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten

edelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys,

että -- -- ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.

Ratsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen

vaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean

päätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko

päivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten

neuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin

ja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa

erästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta

hän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden

veneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja

antoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.

Niin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja

turkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän

kun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli

virran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi

ja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä

satoja meetrejä etäälle ympäriinsä.

Mutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta,

hän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän

alkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan

sitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin,

vieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen

muistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa

ympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli

lapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli

miten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden

kohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin

öljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin

valittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten

laulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat

kuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten

muisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä

ja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien

rantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon

muistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet

unhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen

sielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää

kotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä

hänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua

ylhäällä ja alhaalla.

Virralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova

tuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta

jättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran

mustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin

virran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander

oli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä

oli, ja minne oli matka.

Hiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin,

kokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta,

jokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla

kovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri

sanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska

koko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.

Tässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen

vahvin varustus --, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja

Giurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa

on aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas

saanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja

hänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat

he päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä

täytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.

Kanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi

päivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä

vaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän

väsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.

Rumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on

puoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä

paljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja

kahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa

kovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin

ymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He

ohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät

polkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota

myöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne

piiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he

rantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin

leirissä.

Simnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli

tarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan

aikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä

kantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa

kattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat

paitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä

teekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen

aamuruokaansa.

Sotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä

viinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan

viinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja

lähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä

ruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä

kuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana

kesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa

päivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä

selvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle

tasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita

telttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden

kohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen

säännöllisiksi.

Karl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten

keittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta,

kuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti

etsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin

rumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli

käsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin

sanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta

matalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli

ainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä

ylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija

pyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. "Istua,

ei, maata", vastasi Karl Aleksander, "sillä minä en ole nukkunut

kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle

ja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.