Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä
aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä
sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat
sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes
oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan
iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli
laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä
merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki
kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun
sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.
Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa
pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka
muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta
monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat
keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita
kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista,
erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken
teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa
valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se
sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen
ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.
Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän
rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli
rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut
kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi
päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl
Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi
kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja
sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka
toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se
hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut
sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä
oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli
kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä
kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti
niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli
näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita
hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut
hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän
pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla,
pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti
hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon
sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen,
että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta
mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka
ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti
kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa
olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä
kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut
kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja
naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän
tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär
tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin
sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se
kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin
pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan
rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa
päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.
* * * * *
Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän
istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti
kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi
kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa
ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi
vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse
uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen,
kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen
liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta
aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella
tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo
lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla
kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia
rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei
huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan
samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni,
joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita
tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen
silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki,
hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut
hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä
purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja
kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen
ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen
jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi
tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei
muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen
kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen
elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti
von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt
kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli
kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.
Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on
niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta
Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli
edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit
sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs
pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden
kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat
lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat
itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin,
kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän
itsekseen.
Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien
omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden
ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun
hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan
sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka
putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin
puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien
oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja
siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi
kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli
kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin
tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl
Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla
hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli
etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja
raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi
puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt
seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää
hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole
hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja ... mutta
kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän
tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt
hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha,"
sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan
tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.
"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella -- Te? Milloin te tulitte,
kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna
Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa.
En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu
ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden
kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään
kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin
minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei
kukaan muu."
"Vera", -- ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden -- Vera epäili
hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko
te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät
pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä,
vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet
vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja
sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko
sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää
"inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa
painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin
tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta.
Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun
tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin
väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle
uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun
valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten,
että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.
Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.
"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.
"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa'
muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".
Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet
sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran
elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.
"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan
teosta tavattu, myöntäkää. että te -- --".
Mutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. "Minä tulin
harjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä
teidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä
kutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja
vanginnut," lisäsi hän liehakoivasti, "pitemmäksi aikaa kuin olisi
saanut". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, "mutta
mitä tietä", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää
pitkin rakennuksen etusivulle päin. "Hyvää yötä", sanoo Vera ja ojentaa
hänelle kätensä, "ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta".
"Niin, kyllä kai", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan
päin johtavaa käytävää.
"No, ei sinne, tännepäin, kuinka te olette hajamielinen", huutaa Vera,
"porttihan on toisella puolella".
"Kah, se on totta", hän tekee kokokäännöksen ja käy eteenpäin, hän ei
ole koskaan kulkenut tätä tietä eikä tiedä, missä portti on. Suuri
kartanokoira alkaa haukkua vimmatusti, ovella seisova sotamies tekee
kunniaa, portinvahti ja kyökkipiika tervehtävät ja katselevat häntä
hyvin kummissaan. -- "Sepäs oli saakelia, minä luulen, että koko talo
on liikkeessä", tuumaa Karl Aleksander; hän huokaa helpotuksesta
päästyään kadulle ja kiiruhtaa kotiinsa.
Kun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko
mahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma
tyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli
tuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he
sanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera
sen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea
ja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä
mielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa
hän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt
vielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän
alkaisi ... hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään
henkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa.
Pehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän
hänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, "kyllä
kai", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja
katkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun.
Silloin koputettiin hänen ovelleen. "Äiti kulta, saanko minä tulla
sisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!" Hän
koetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa
sanoi hän tyynesti, "Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä
tulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en
voi oikein hyvin".
"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on
jotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut
ollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa".
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä
ja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui
kamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.
Silloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä
kenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin
välinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska
suurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin
hän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi
valveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.
Seuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän
kutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera
ehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan,
lähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin
kuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan
vähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin
kahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen
ajatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään
ja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä
suuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.
"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän, kun näki
hänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.
Eversti katsoi häneen. "Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no
niin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl
Aleksandrovitschin ajutantikseni".
"Minkätähden?" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.
"Minkätähden ... niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa
sitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen,
hänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän ... hän ... on suoraan
sanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on
yli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan
talossa", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. "Mutta
sinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?"
Anna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti
ja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti
ylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja
niissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei
voinut kauemmin hillitä, huudahti: "Se ei saa koskaan tapahtua,
kuuletko sinä, ei koskaan!" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen.
Nikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin
harvinaisesta purkauksesta.
Hetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti
hymyillen sanoi: "Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?" ja jatkoi sitten
syittensä ja todistuksiensa luettelemista.
Hänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli
jotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä,
jota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän
suuttuneena pois, sanoen: "Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin
edullisimmaksi luulen", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen
käyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet
mitään hyvää tämän päivän paraatista. "Itsepäisyys, niin, siinä on
naisten voima", jupisi hän itsekseen.
Anna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä,
niin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin
hiljaa istui hänen vuoteensa viereen.
Kun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:
"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?" Vera katsoi kummastuneena häneen.
"Minäkö, en mitään", vastasi hän tyynesti, "uudistin vaan tuttavuuden
Karl Aleksanderin kanssa".
"Milloin tutustuit sinä häneen?" kysyi Anna Paulovna, hilliten
ääntänsä.
"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme
Pietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin
sulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä
vuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni
Karluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl
Aleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt,
hän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön".
Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.
"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on..."
"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen..."
Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni,
kirjeeni ... mutta minä kiellän sinua..." Etemmäksi hän ei ehtinyt,
sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja
säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo
tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin
arveluttava.
Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää
tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia
Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".
"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti
olla poissa muutamia tunteja".
Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo.
Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä
maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen
sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan.
Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä
oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen
sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin
Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen
kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle
tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna
Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka
oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta
rakennettavana olevaa kasarmia.
Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla
mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti
kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä
tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von
Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen
näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen
itsekseen.
"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle
halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette
soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti,
levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on
tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei
tunne entiseksi".
Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir".
Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät
hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin
kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja
maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa
aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei
oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan
harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua.
Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille
kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja
terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet
yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt
ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä
arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää
odottaessa.
Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat
komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi
päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä
keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä
laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä
ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja
kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan
koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.
Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle
tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet
tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme
ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät
kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia
iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta
luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin.
Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit
eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on
kapteeni Baronin?" -- "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta
kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on
tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".
"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa
on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä
herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä!
Repaleita nuo ovat!"
Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä
koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi
ajattelemattomasti kyllä:
"Herra eversti on sallinut, on itse..."
Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä
sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä
säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin
entisaikuiset katsastusherrat.
Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset
paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän
everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa
haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa
oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota
onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista
paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja
kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että
eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin
kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin,
vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista
säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.
Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen
selville, mitä se merkitsisi.
Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin.
Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti
totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä
asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis
taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin
tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin
muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä
vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni
juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät
puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina
tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.
Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa -- se oli
alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty
veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa --
marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi
rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa.
Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai
enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä
hurraahuudolla.
Vera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.
"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa", lausuu hän iloisena
ja lyö sotilassoiton tahtia. "Mitään näin kaunista emme me koskaan
saaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä
näki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän
edessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja
kallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet
laskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka,
tuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla
Venäjällä, täällä voi hengittää", ja hän hengitti mielihyvällä punervan
keltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.
Vanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n
jälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan
erilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera
näyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo
ennestään. Tässä on joku vika. "Vera parka", ajatteli hän itsekseen,
"sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot
tulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin
se on myöhäistä."
Onneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja
vajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin
kaupunkiin.
Vaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin
asunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.
Hämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti
käännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti
lämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa
hänen korvaansa.
"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se,
mitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva".
Anna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan
silmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten,
ettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi
hänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt,
kysyi vanha neiti:
"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?"
"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen
kokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö
minua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää
jättäkö minua yksin, muutoin" -- ja hän tuijotti synkkänä eteensä --
"en minä tiedä, mitä teen".
"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse
teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni,
annan minä teille neuvon -- ja teidän pitää sitä seurata. Karl
Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi
ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä
onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä
täytyy säästää."
"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl
Aleksanderin siihen?"
"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta
ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää,
että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota
olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen
alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties
toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme
tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te
tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne,
ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle
on enempi kuin erehdys -- häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden
on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa
pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."
Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella
peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus
hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin
siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli
hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen
vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet,
heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta,
hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras
neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki,
lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja
rauhoittunut.
Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään
sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin
istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena
ja sähkösanoma kädessä.
"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.
"Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.
"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan
minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään
sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".
"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.
"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa
eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo
Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan -- ainoastaan
sotaan -- niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on,
että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin
kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on
matkustettava iltajunassa".
Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti
silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä
ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee
teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".
Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat
ystävät", sanoi hän tyynesti.
Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja
kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.
Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän
suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden
ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.
Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä
on?" kysyy hän.
"Olen".
Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha,
vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa
tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole
ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti
von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen.
Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan
jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli
levinnyt kuin kulovalkea.
Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti
syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan,
kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos.
Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen
käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa
kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano
sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa
itsekseen: "Je sais attendre".
"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von
Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.
Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa
taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa
varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä
hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia
kohtaloita kohden.