VIII.

Anna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan

palmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen,

vaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka

syksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella

ruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli

hajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin

ranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi

tulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin

"Scène de la vie de Bohême", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja

hieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin

sanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella

viuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan

lehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka

kangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen

ainoastaan hänelle yksinään näkyvään.

Syksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin

kukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset

luonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat

luonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset,

joita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo

tullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa

aihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle.

Anna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli

aina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti

että henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi

hän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl

Aleksanderia.

Syntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli

eurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista,

oli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä

täysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman

sukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota

kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli

kumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka

mies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö

hauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki

säännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan

ikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen

kuuluvaa veroa.

Mutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen

elämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen

silmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä,

varsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen

kasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä.

Juuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl

Aleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo

herpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui

tuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin

turmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta

sanaa, "rakkaus", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par

préférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka

oli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän

pääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta

siitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun,

alakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.

Yhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla.

Hän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa

kaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka

epäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä

voitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko

hänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan

muuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei

antanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.

Ainoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon

ja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen

taikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo

käyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto

rakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu,

kun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa.

Hän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan

elämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta

ja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi

huolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin

sopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että

hänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen

lisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja

varmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen

oli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän

hyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista

pikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja

säännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I:sen

ankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna

Paulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia

epäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan,

itse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut

jonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa

myöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli

syynä.

Anna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan

hyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin

luona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän

häntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka

oli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran

vakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.

Olisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai

lähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin

loistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen,

vähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa

sitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli

käännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä

itseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta,

joka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään

muodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina

laatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat

sitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan

oppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan

kaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit,

itsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he

ovat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin

ihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta

hyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.

Suurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei

ollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin

korviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä

pääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah,

minkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta.

Tuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon

sydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon

hän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten

Volga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen

sielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä

koskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat

hänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto

ja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli

tylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä

kehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja,

ihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella

häväistysjutulla se päättyisi.

Karl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut

uskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka

hän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin

asema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät

ilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta

puolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden

mielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän

toivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle

oikeutta.

Anna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli

hänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän

osoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja

ahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen

kunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen

kelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä,

joka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan,

josta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi

kasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti

sopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä

hylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki

kustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin

että sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.

"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi," oli viimemainittu sanonut

epäilevästi hymyillen, "kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja

siihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden".

Karl Aleksander ei hellittänyt. Hän kirjoitti Dodo Davidovitschille.

vanhalle Olbersille, suuriherttuattarelle, kaikille mahdollisille

henkilöille, joilla luuli olevan vaikutusvaltaa asian suhteen. Hän ajoi

sitä koko pontevuudellaan, voiteli kanslioissa niitä pieniä rattaita,

jotka käyttivät suurta raskasta konetta, ja kaikkien, eikä vähimmin

omaksi, kummastukseksi tuli eräänä päivänä loppupuolella syksyä

ilmoitus, että sotaministeristö on määrännyt rakennettavaksi uudet

kasarmit rykmentille.

Se oli Karl Aleksanderin ansioksi luettava voitto, ja vielä niin

ilmeisesti, että hän voi hyvin vaatimattomasti selittää rykmentin

päällikölle tulevan kunnian hankkeen onnistumisesta.

Vähän sen jälkeen sai hän kahden vanhemman kapteenin odottamattoman

eron kautta komppanian. Tätä hänelle iloista uutista katkeroitti

kumminkin se, että hän samasta virallisten lehtien numerosta, jossa

hänen korotuksensa mainittiin, näki, että Dodo Davidovitsch oli päässyt

hänen majesteettinsa keisarin sivuajutantiksi, ja että hänet oli

lähetetty erityistä tehtävää varten kotimaahansa, levottomaan

Abchasiaan, josta pitkin aikaa oli puhuttu milloin pienempien

melskeitten, milloin yrittelijäitten ja kunnianhimoisten

clanipäälliköiden tähden. Karl Aleksander ei voinut muuta kuin

katkeruudella ajatella, että, jos hänkin olisi saanut jäädä kaartiin,

hänen tulevaisuutensa olisi ollut turvattu, nyt homehtui hän täällä

maaseudulla ja pääsee everstiksi ehkä täytettyään viisikymmentä vuotta.

Sillä aikaa kun Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa pohdittiin

kaikellaisia pikkukysymyksiä, kärsittiin pieniä suruja, punottiin

pieniä juonia, sillä aikaa kehkeytyivät tapaukset suuressa maailmassa

alituisesti kiihtyvällä nopeudella. Kaikki ne, jotka olivat kukkuloilla

ja näkivät laajalti ympärilleen, aavistivat jo syksyllä vuonna 1876,

että sen palon liekit, jonka uskonkiihkoiset muhamettilaiset olivat

sytyttäneet Bulgaariassa ja Rumaaniassa, ennustivat koko maailman

liekkeihin syttymistä. Turhaan ne, joiden etupäässä oli vastattava

sodasta ja rauhasta, ponnistelivat sitä vastaan, jonka he näkivät

tulevan hitaasti, mutta väistämättömästi ja peljästyttävänä. Kenen

herra tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella, lienee rauhaa rakastava

keisari Aleksander II sanonut toivottomana, kun hän, kuultuaan Midhat

paschan vangituksi ja maanpakoon ajetuksi, näki mitä seuraisi. Ja nyt

jo loistivat Bulgaarian palavien kylien liekit jokaiseen pyhän Venäjän

maan soppeen. Jokaisessa kirkossa Venäjällä -- ja Venäjällä onkin

paljon kirkkoja -- soitettiin kelloja ja kutsuttiin ristinsotaan,

pyhään sotaan, joka alkuaan syntyikin yhtä todellisesta kuin

yksinkertaisesta ja syvästä liikutuksesta, huolimatta siitä, miksi

valtiotaito sen sittemmin muutti, millä tavalla valtioviisaat käyttivät

suurta kansallista innostusta.

Toinen toisensa perään saapuivat nyt peljästyttävät sähkösanomat, ne

saapuivat kuni myrskylinnut nopein siivin yli ajan pauhuisen meren ja

ilmoittivat milloin neuvottelut Konstantinoopolissa lakkautetuiksi

tuloksitta, milloin Ignatieffin lähteneen pois sulttaanin kaupungista.

Sitten tuli maaliskuun 8 päivänä 1877 käsky muodostaa kahdeksan

venäläistä sotajoukko-osastoa. Sota oli syttynyt. Myöskin ne, jotka

olivat alhaalla laaksoissa, näkivät punaisten liekkien leimuavan ylös

ja nuoleksivan pilviä, näkivät savun pimittävän taivaanrantaa.

Venäjällä, jossa tuskin löytyi sitä perhettä, jonka miespuolista

sukulaista ei olisi ollut sotajoukossa, ei käsky liikuttanut ainoastaan

mieliä ja sieluja, sillä oli myös tuntuvat vaikutukset jokapäiväiseen

elämäänkin, perheiden ja yksityisten pienimpiin toimiinkin.

Everstillä olivat levottomat ajat. Metsästysretket olivat

lakkautetut, kortinlyöntikin oli saanut vähentyä ja väistyä syrjään.

Päivällispöydässä puhuttiin hyvin isoäänisesti ja kiihkeästi sodasta.

Eräs everstiluutnantti, joka vasta oli tullut Pietarista, tiesi kertoa,

että sodanjulistus oli valmiiksi kirjoitettu, sen sanottiin koskevan

sekä Turkkia että Englantia.

"Riivaako se sitten piru hullua turkkilaista, eikö hän tiedä, että me

tukehdutamme hänet lakeillamme, ruhjomme hänet ja hänen kurjat

joukkonsa", huusi pieni verevä ja tuittupäinen majuri, suuri slavofiili

ja patriootti.

"Ruhjomme hänet, tukahdutamme hänet! Ei, kuulkaapas hyvä majuri",

muistutti lääkäri murteellisella venäjällään, sillä hän oli saksalaista

syntyperää, "nuo ovat liijan suuria sanoja. Kuinka usein me olemme

ruhjoneet Turkin, ja se on virvonnut kuin ankerias uudelleen. Me

muserrimme sen Pruthin sopimuksessa 1711, Belgradin rauhassa 1739,

Kutjuk Kajnasdjessa 1774, Jassyssa 1772, Adrianopolissa 1829,

Pariisissa 1856 ja nyt olemme taas valmiit sitä musertamaan".

"Niin mutta, herra historian professori", sanoi majuri suuttuneena,

"nyt on asia kokonaan toinen. Slaavilaisuuden aate ei ollut silloin

vielä levinnyt laajalle, ajatelkaa, kuinka paljon me olemme edistyneet"

ja hän veti voimakkaasti savuja sikaristaan, "ja sitäpaitsi ...

sitäpaitsi on Ignatieff sanonut, että siitä tulee ainoastaan sotaväen

huvikävely..."

"No niin, vaan kuka sanoo teille", keskeytti lääkäri, "etteivät sen

ajan Ignatieffit ole sanoneet samaa sen ajan keisareille".

"Se on sama minulle", huusi majuri vielä punaisempana ja kiihkeämpänä.

"minä tahdon taistella, taistella viimeiseen veripisaraan asti, kun

keisari käskee", ja hän pani madeiralasinsa niin voimakkaasti pöydälle,

että se särkyi.

"Mutta siitä me olemme kaikki yksimielisiä", sanoo rykmentin päällikkö

hymyillen, "ei kukaan epäile..." samassa näki hän palvelijan, vanhan

Ivanan, tulevan sisään, tuoden sähkösanomaa, ja vaikeni. Ivana haki

ruokakaapin päältä tarjotinta antaakseen sillä sähkösanoman, johon

kaikkien silmät olivat kiintyneet. "Mitähän sanomaa tuo myrskylintu nyt

tuo", kysyi itsekukin levottomuudella mielessään.

Anna Paulovna, jota kiivas keskustelu oli hyvin hermostuttanut,

katkaisi äänettömyyden ja sanoi: "Elä vitkastele Ivana, anna

sähkösanoma tarjottimetta".

Vanha Ivana meni everstin luo sähkösanoman kanssa, hänen kätensä

vapisi, hänetkin oli saanut valtaansa yleinen jännitys.

"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti sähkösanomasta Karl

Aleksandrovitsch", ja eversti alkoi aukaista sitä jonkullaisella

hitaudella ja arvokkaisuudella. Kaikkien silmät olivat häneen

kiinnitetyt. Sitten nousi hän ylös ilmeisesti liikutettuna. "Hyvät

herrat", sanoi hän vakavana.

"Kischineffissä 24 päivänä huhtikuuta. Keisari, joka saapui

tänne 20 päivänä huhtikuuta, on tänään julistanut sodan ja

käskenyt sotajoukon marssia rajan yli".

Seurasi hetkisen äänettömyys. Anna Paulovnan silmät olivat täynnä

kyyneliä.

"Hyvät herrat", ja eversti, tuo leväperäinen, itse asiassa vähäpätöinen

mies kasvoi sanojensa ja asemansa painosta, "eläköönhuuto hänen

majesteetilleen keisarille, venäläisten aseiden voitolle ja sille

pyhälle asialle, jonka puolesta ne taistelevat". Huudettiin eläköötä ja

riemuittiin, tyhjennettiin maljat, ja ylenmääräisessä innostuksessansa

paiskasi majuri tyhjän lasin lattiaan. "Vaelluksemme on Jumalan

huomassa", sanoi hän ja teki ristinmerkin, hänen silmänsä olivat

kyynelten kostuttamat.

"Ja nyt", sanoi eversti, "nyt on aika, että tyttäremme tulee kotiin. Me

emme tiedä, millä hetkellä rykmentti kutsutaan sotanäyttämölle, sitä

ennen tahdon minä nähdä lapseni. Anna Paulovna, ole hyvä ja sähköitä

Lausanneen, että pieni tyttömme heti lähetetään kotiin". Etsittyään

silmillään Karl Aleksanderia, meni hän huoneeseensa kirjoittamaan

sähkösanomaa.

Mutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä

kuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat

innostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, "mitä

minussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi

kuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea

sen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin

maassa?" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi

sentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton,

tunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin

puistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään,

varhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui

synkkiin mietteisiin.

Ja sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä.

Kaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä

siellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta

Dodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen

ystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän

kotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään

kaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan

sotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus,

jota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se

sisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille,

ja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus

bulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä

kohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet

lähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna

Paulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä

rakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin

suhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä,

joka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen

avulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei

edes Anna Paulovnalle.