VII.

Eversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin

äärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita

näkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla,

rakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II:sen aikana tuli muodin

mukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja

rakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut

lautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet,

siinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.

Rakennukseen kuului puutarha, joka oli ---- kaupungin hallituksen

kiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin

kaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt

esti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin

kaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan

laitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen

penkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan

kanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä

maalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat

kuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä

ilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä

yhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa

ruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi,

kasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja

viinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain

päällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin

oli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan,

ei juuri silmän, vaan suun iloksi.

Mutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut

hävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan

maan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta

penkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle

penkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran

pintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli

keveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja

hiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat

törmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja

päärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten,

tammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain

pääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan

yläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus,

surumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut

kaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna

Paulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja

pohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A:na ja O:na

pienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään

syksyyn saakka.

Eräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen

kasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä

käytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna

laitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli

pieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän

aika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.

Jos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan

venäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa

hoveissa.

Tarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja

loiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole,

niin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä.

"Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä", kuten venäläiset sanovat,

ei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen

koti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin

täydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa

liikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita

palvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.

Mutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan,

miellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun

kuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja

virroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä

lakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään,

joka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee

sotamiesten soittelevan "balalaikkaansa" ja laulelevan suruvoittoisia

laulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa

kokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa.

Venäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely,

unohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen

tenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen

yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän

kirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky

sielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle

venäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä

ujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on

vertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa,

kuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.

Tässä talossa oli Karl Aleksander jokapäiväinen vieras. Hän oli se

monestakin syystä. Ensiksikin koska everstillä oli kaksi heikkoutta,

hän oli intohimoinen metsästäjä, ja kun pyhällä Venäjän maalla ei ollut

muuta rauhoitettua metsän elävää kuin metsähärkä, oli hänellä

lukemattomia tilaisuuksia tyydyttää himoaan; sitte oli hän vielä

todellinen professori stukolkan ja muiden korttipelien pelauksessa. Kun

Venäjällä löytyy useampia taitavia kortinpelaajia, kuin missään muualla

maapallollamme, niin sai hän harjoittamalla sitä urheilua monia pysyviä

ystäviä. Sillä aikaa kun rykmentin päällikkö metsästi ja pelasi

kaupungin ja kunnan etevimpien kanssa, saivat upseerit tehdä mitä

tahtoivat. Karl Aleksander oli kaikkina aikoina ollut naisten

suosiossa, joten useimmin onkin itsekkäiden ihmisten laita, sillä

tuntien oman arvonsa ja haluten päästä eteenpäin, vaikuttavat he

helpoimmin kuin muut sukumme hennompaan puoleen. Oli siis melkein

selvää, että kauniista ja solakasta upseerista, joka niin hiljakkoin

oli seurustellut pääkaupungin ylhäisimmissä piireissä, tulisi, jos

kenestään, Anna Paulovnan kavaljeeri, sitä suuremmasta syystä kun hän

ei nytkään, samaten kuin paassikoulussakaan, saavuttanut toverien

joukossa mitään erikoista myötätuntoisuutta.

Anna Paulovna oli hyvin puhelias. Kun hän istui virran rannalla olevan

penkereen rajamuurilla, joka oli maalattu marmorin väriseksi, ja

leikitteli hienolla, valkoisella, hiukan lihavalla kädellään kukkien

kanssa, katseli virran kirkasta pintaa, katseli kiitäviä pilviä,

silloin harhailivat hänen ajatuksensa laajalle. Hän kertoi paljon

itsestään, miehestään, tyttärestään Verasta, joka nykyään oli Rigasta

olevan neiti Bilderlingin kanssa Sveitsissä, sekä suunnitelmistaan

tyttären tulevaisuutta varten.

Eräänä päivänä huomasi hän tällaisen tuttavallisen keskustelun

aikana, että Karl Aleksander oli hyvin kaunis nuori mies. Hän huomasi

vielä, että tuo havainto herätti hänessä sellaisia tunteita ja

mielenliikutuksia, jollaisia hän ennen maailmassa nuorena ja

tuntehikkaana oli kokenut ja tuntenut, ja siitä taas oli seurauksena,

että hän tunsi alkavansa vanheta. Sitä hän kyllä oli jo kauankin

hautonut mielessään. Pelolla oli hän tuntenut, kuinka vuodet kuluivat,

päivät pakenivat. Ja kun hän joskus, usein ainoastaan sattumalta,

muisti nuoruuden aikojaan, katsoi hän lapsen pelolla tulevaisuuden

lähestyvään hämärään. Olisikohan tuo, joka jo epäselvänä häämöitti

vanhuutta, rumaa vanhuutta, joka lakastuttaa elämän ruusut. Olisikohan

tämä jokapäiväinen elämä, jota hän oli elänyt vuoden toisensa jälkeen,

kaikki, olisikohan se hänen osansa, koko hänen kohtalonsa. Missä olivat

ne ruusuiset, ihanat unelmat, joita hän oli uinaillut seitsentoista

vuotiaana... Ja hänet valtasi suru ajatellessaan, ettei hän tämän

lyhyen elämän aikana ollut koettanut mitään, kokenut mitään, nauttinut

mitään. Mutta vielä se ei ollut myöhäistä, vielä eli hän ja oli kaunis.

Muutamana päivänä, kun hän Karl Aleksanderin kanssa istui penkereellä

ja leikki viiniköynnöksellä, taittoi hän erään kukan, heitti sen

virtaan ja katseli, kuinka se hiljoilleen kulki aaltojen muassa

alaspäin. Se ehtii kyllä kauas, kauas maailmaan, ennenkuin kuolee,

ajatteli hän itsekseen ja seurasi sen kulkua levottomuudella. "Ah",

huudahti hän äkkiä, kukka oli tarttunut erään kukkineen lumpeen

siemenkotaan, joka jäykkänä kohosi aalloista lähellä penkereen jalkaa.

"No, mitä siellä on?" kysyi Karl Aleksander ja katseli ihaillen hänen

pieniä, hyvin muodostuneita jalkojaan, koko tuota soreaa, täyteläistä,

täysin kehkeytynyttä naista, kun hän tuossa erittäin nuorteassa

asennossa kumartui syvään kaidepuun yli.

"Ei mitään", sanoi hän hajamielisenä, nousi ylös ja alkoi ajatuksissaan

käydä kotoaan kohden. Hän kulki georgiinein ja koiransilmäin ohi, jotka

loistivat kaikilla mahdollisilla väreillä, hänen sydämensä tuntui

raskaalta, hän näki kukissa syksyn ja syksyssä kuvan itsestään. Karl

Aleksander kulki noin puoli askelta häntä jälempänä ja ihmetteli, mitä

hän ajattelee, mikä hänelle niin äkkiä lienee tullut, mistä tuo

synkkämielisyys, tuollainen viehättävä synkkämielisyys joka on syksyn

kaunistuksena.

"Hyvästi", sanoi Anna Paulovna kääntymättä ja näyttämättä kasvojaan, ja

ojensi kätensä. Hän suuteli hänen ruusuisia sormenpäitään ja lähti

sisältä noutamaan miekkaansa.

Juuri kun hän eteisessä sitoi miekan vyölleen ja oli valmis lähtemään,

huusi Anna Paulovna salista: "Illalla penkereellä". Hän kumarsi

vastaukseksi, nosti lakkiaan ja lähti.

Anna Paulovna meni miettien huoneeseensa ja istuutui vienon

surumielisyyden vallassa ikkunan eteen sekä katseli syyskesän kauniin,

vaalean valon valaisemia punaisia ruusuja, kullankeltaisia georgiineja,

loistavia, isoja jalopeurankitoja, kaiken värisiä koiransilmiä. Ja kun

hän katseli tuota vaalakkaa valoa, tuota loistavimpien värien

sopusointua, puhkesi hän rajuihin nyyhkytyksiin, ja eräs ajatus

vapisutti hänen sieluaan, ajatus, joka hänen sekavassa, kauniissa

päässään ei ollut aivan selvänä, mutta joka kävi siihen suuntaan, että

ainoastaan kevään ja kesän kukat tuoksuvat, ainoastaan ne ovat luovan,

elämän nesteitä uhkuvan luonnon suloisia lapsia, kaikki nuo muut syksyn

kukat ovat loistostaan huolimatta vaivatun, yli-ikäisen poven hedelmiä.

Ja tuo katkera ajatus mielessä otti hän pienen käsikuvastimen ja heitti

aran silmäyksen sen tottapuhuvaan lasiin. Punaiset, täytöiset huulet,

siniset, lempeät silmät, kauniit piirteet, ne olivat ikäänkuin

syyskukkien loistoa, ei ollut kieltämistä, loppu läheni. Ja hän pani

kuvastimen varovasti pois ja itki katkerasti. Silloin tällöin kohotti

hän päätään ja katseli suurilla silmillään taivasta; "ah, liijan

myöhään", sanoi hän, purskahtaen kovaan itkuun.

Kyyneleet huojensivat hänen suruaan. Hän tuli taas vienon

surumieliseksi, ja silloin johtuivat muistot hänen kahdeksanneltatoista

vuodeltaan mieleen, johtui mieleen onnellisin aika hänen elämässään,

jolloin hän oli oppilaana Pietarin musiikkiopistossa. Ne toivat

mukanaan nuo muistot kevätkukkien tuoksua, silkin kahinaa huimaavassa

tanssissa; ne toivat mukanaan laulua haaveellisina kuutamo-öinä; ne

toivat mukanaan ensimäisen rakkauden lumivalkean loiston; ne olivat

suloisia kuin liljain ja orvokkien tuoksu. Mutta voi, pian yhtyivät

eilisen ja tämän päivän muistot yhteen, ja jälleen näki hän

koiransilmiä, ruusuja, jalopeurankitoja, jotka tuhansissa

värivivahduksissa kulkivat hänen väsyneitten silmiensä ohi. Hän näki

kultaisia nauhoja, näki punaisia, vaaleita, sinipunervia vaihtelevan

toinen toisensa perään, suikertelevan aaltoilevissa kiemuroissa, näki

kultaisia välkkyviä värejä, näki muuttelevia ympyrän ja ellipsin

muotoja, kunnes ajatuksiensa, kyyneltensä ja levottomuutensa

uuvuttamana vaipui uneen.

Hän oli nukkunut hyvinkin tunnin, kun kamarineiti tuli häntä

herättämään päivällisille. Hän nousi kummastuneena ylös, pyhki otsaansa

ja meni peilin luo, nähdessään kuvansa pysähtyi hän sekä kauhistuneena

että kummastuneena. Silmäluomet olivat turvoksissa, valkuaiset

tulehtuneet, iho ulkopuolisessa silmäkulmassa oli lukemattomissa

pienissä rypyissä; oi, kuinka hän oli vanhentunut!

"Lenotschka", huusi hän kamarineidille, "sano everstille, että minä en

tahdo päivällistä, tuo minulle tänne hiukan jälkiruokaa, teetä ja

paperosseja".

Lenotschkan poistuttua meni hän piirongilleen, otti sieltä ison

kotelon, vei sen vaatetuspöydälle ja istui senjälkeen peilin eteen. Hän

aukasi kotelon, se oli keikailemisen ja kauneuden asesäiliö. Siellä oli

kaikenlaisia ja muotoisia kapineita, pieniä ebenholsi- ja

uushopeavartisia atuimia, pieniä viiloja ja veitsiä, joutsenen

untuvista tehtyjä töyhtöjä, Boucherin ja Vatteaun hienoimpia

pastellivärejä, kauneuden-nesteitä sisältäviä pulloja, ruusun öljyä,

pulveria sormenpäiden maalaamista varten, nesteitä, joilla saa

korvalehdet ruusunpunaisiksi, poudre de riz'ta ja eau de lys'ta. Anna

Paulovna käsitteli ennen taitavasti ja aistilla noita apuneuvoja ajan

hammasta vastaan, nyt olivat ne, kun hän oli tullut maaseudulle, olleet

piilossa jo useita vuosia; hän ei ollut tarvinnut niitä, mutta tänään,

tänään täytyi hänen taas turvata niihin. Tottunein käsin piteli hän

noita kapineita ja värejä, ja lopetettuaan vihdoin toimensa, pani hän

kotelon jälleen laatikkonsa pohjalle. Hyvin tyytyväisenä katseli hän

kuvaansa peilissä. Ja täytyykin myöntää, ettei paras näyttelijäkään

olisi tehnyt parempaa työtä kuin hän.

"Lenotschka", sanoi hän kamarineidille, joka toi hänelle päivällistä,

"käherrä minun hiukseni niskasta".

Lenotschka totteli, ja polttaessaan ja kammatessaan emäntänsä hiuksia,

imarteli hän häntä, sanoi häntä kauniiksi ja nuoreksi kuin

kaksikymmenvuotista tyttöä.

"Minne rouva menee illalla?" kysyi hän.

"En minnekään". Samassa näki Anna Paulovna peilistä tytön hymyilevän

epäluuloisesti, silloin suuttui hän ja punastui; "ai, sinä poltat

minua, sinä revit minua", sanoi hän ja nousi kärsimättömästi ylös

salatakseen hämillä oloaan.

Mutta tyttö poistui huoneesta viekkaan näköisenä, ikäänkuin hän olisi

tahtonut sanoa, ei tee mitään, minä annan anteeksi rouvalle, minä

tiedän kyllä, kuinka kiusallista joskus on.

Anna Paulovna lähti suutuksissa huoneestaan, "tuosta hävittömästä

ihmisestä vapautan minä pian itseni," tuumi hän itsekseen.

Vierashuoneen läpi mennessään katsoi hän peiliin ja tuli iloiseksi,

salin läpi kulkiessaan ja nähdessään itsensä taas peilissä, loisti hän

kerrassaan mielihyvästä, meni sitten ruokasaliin, jossa hänen miehensä,

lääkäri ja pari korkeampaa upseeria teetä juoden ja tupakkia poltellen

väittelivät innokkaasti Turkin ja Englannin, Bulgaarian ja Abchasian

valtioseikoista, ne olivatkin nykyään ainoat keskustelu-aineet, jotka

voivat viehättää sivistynyttä venäläistä.

He nousivat seisoalleen. Lääkäri katseli tutkivasti häntä. "Minä kun

luulin, että te kutsuisitte minua sairaskäynnille, ja te näytätte itse

terveydeltä." Hän käänsi selkänsä ikkunaa vasten, jottei olisi liijan

alttiina lääkärin teräville katseille. Kaikki tuo imartelu, nuo

ihailevat silmäykset tekivät häneen suloisen vaikutuksen, loivat

jälleen rohkeutta ja itseluottamusta hänen rintaansa. "Syksy on vielä

kaukana", ajatteli hän itsekseen ja hymyili kohteliaasti.

"Lähtevätkö herrat penkereelle polttamaan, näyttää olevan kaunis ilta",

kysyi hän -- hän kysyi sitä jonkullaisella ulkokultaisuudella, tietäen

edeltäkäsin jo, että he vastaisivat kaikilla äänilajeilla miehen

jyrkästä "ei" lääkärin kaikilla mahdollisilla höysteillä sekoitettuun

"mahdotonta". Hänen miehensä ja lääkäri olivat nyt pahimmassa

kortinpeluuinnossaan, tuskin voivat valtioseikat heitä hillitä.

Omenajuhlan, neitsyt Marian taivaaseen astumispäivän tienoissa olisi

kaikki ohi, silloin olivat viklat täydessä höyhenessä, teerenpojat

lennossa, silloin taukoaisi kortinlyönti ja metsästys alkaisi yhtä

suurella innolla. Hän laskikin tavallisesti leikkiä heidän

vuorottaisesta metsästys- tai korttikuumeestaan.

"Minä menen sitten yksin", sanoi hän keveästi huoaten ja otti

ilomielisenä pelipöydältä muodon vuoksi kirjan mukaansa.

Herrat alkoivat pelinsä, Anna Paulovna lähti penkereelle avopäin, kuten

venäläiset naiset tavallisesti. Hän kulki hitaasti, epäröiden käytävää

pitkin, taittoi silloin tällöin jonkun kukan, hänestä tuntui, että

rakennus hänen takanaan katseli monilla ikkunoillaan hänen jälkeensä.

Kuta etemmäksi hän ehti käytävää, sitä vapaammalta hänestä tuntui,

kokonainen virta ajatuksia ja tunteita, sellaisia, joita hän ei ollut

tuntenut moniin vuosiin, virtasi koko hänen olentonsa läpi; "ah, se on

nuoruus, minä kuulen sen tanssivat askeleet, minä tunnen sen suloisen

henkäyksen, kun se palaa jälleen". Kerran ajatteli hän palata takaisin,

eräs rastas lenti nauraen hänen ohitsensa muutamasta kirsikkapuusta,

hän säikähti kovasti, taika-uskoinen kun oli. "Ah, sinä olet oikeassa

nauraessasi minulle. Minä en ole tehnyt mitään pahaa, ei yksikään

ihminen voi syyttää minua, joutavia". Ja suuremmalla luottamuksella

kulki hän pengertä kohden.

Hän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden,

tunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna

edessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli

hän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti

alas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen

vanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää

polkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli,

kuinka hän voi ... hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja

odotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien

seasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin

voi mitään sanoa.

Anna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. "No,

istukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen", sanoo hän hymyillen.

Hän istuu hänen viereensä.

Oli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului

sotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja

karkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet

sopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista,

virralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat

mielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia,

väritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja

katselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia,

jotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä,

vaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet

tunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan

punaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri

vivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen,

mitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli,

katselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella

puolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee,

loistavat tasangon takaa taivaan värisinä.

Heidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo

hiljaa: "Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku

kappale". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin

runon.

"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin,

unelmoin -- -- --!"

Tuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä

vastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että

hänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan

kiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.

Pimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka

kimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön

väreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat,

häipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja

aurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.