VI.

Tämän maailman mahtajat eivät valitse uskottujaan, lähisimpiään

niiden joukosta, jotka ovat "en vue", siihen ovat he itse liijan

alttiina suuren yleisön katseille, he etsivät niitä toisen arvoluokan

sielujen keskuudesta, sielujen, jotka elävät heijastuksessa,

vaitelijaista, lämminsydämisistä henkilöistä, jotka ovat vapaita

kaikesta itselöllisestä vallanhimosta, kaikesta itselöllisestä

turhamielisyydestä, sellaisista, joita Shakespeare on pukenut

ruumiilliseen muotoon Horatiossansa. Vapaina maailman tarpeista etsivät

he näiltä sitä sydämen hellyyttä ja osanottavaisuutta, jota jokainen,

elämässä itsenäisinkin, kaipaa. Sellainen henkilö oli vanha neiti

Natalia Feodorovna v. Hübner ollut keisari Nikolain perheessä.

Kansallisuudeltaan tuntemattomana, hänen sanottiin olevan belgialaisen,

ilman kotimaata, ilman lähempiä sukulaisuussiteitä, oli hän kohtalon

vaihteiden kautta saanut kuolleen keisarin aikana hovissa isänmaansa,

kotinsa niin uskontonsakin. Nyt oli hän jo monet vuodet elänyt pienessä

kaupungissa Volgan varrella, jossa hän erään kaukaisen sukulaisen

perintönä oli saanut vähäisen, vanhanaikuisen, mutta hyvin varustetun

talon erään kaupungin etevimmän kadun varrella. Hänellä oli kelpo

eläke ja sai hovin merkkipäivinä kirjeitä, kukkia, lahjoja,

suosionosoituksia, joista hän, henkisesti puhuen, eli. Jos niitä ei

olisi tullut, olisi hän epäilemättä kadottanut sielunsa pontevuuden ja

elämänhalunsa. Nuo todistukset siitä, ettei häntä oltu unhotettu,

olivat ikäänkuin uutta raikasta verta, ne antoivat hänelle uusia

voimia, ne olivat hänelle ainoina kiihoittimina elämään, ilman niitä

olisi kaikki ollut varjoa, tyhjyyttä. Tuon hovin suosion avulla oli

hänellä kaupungissa hyvin huomattu asema, ja hänen ansiokseen on

luettava se, että hän oli tuonut useihin piireihin pienessä

maaseutukaupungissa jotain siitä paraasta, joka seuraa hovielämää, joka

on sen loistona, sen voimana, sen etuna, siistin käytöstavan ja hienon,

varovan hyväntekeväisyyden.

Neiti v. Hübner oli pieni vaaleahiuksinen henkilö, kasvot vielä tuoreet

ja punakat. Vuodet eivät näyttäneet rasittavan häntä, ei kukaan, joka

näki hänen aikaisin aamuilla hoitavan kukkiaan ja järjestelevän

kotiaan, olisi luullut hänen kohta täyttävän kahdeksaakymmentään.

Eräänä syysiltana seitsenkymmenluvulla oli hän innokkaassa puuhassa

järjestäessään etevällä aistillaan empiretyyliin koristettua asuntoaan.

Tänään olisi hänen pieni perjantai-iltamansa taas jotain erinomaista,

jotain, joka eroaisi kaikista muista piireistä tässä pikku kaupungissa,

ei edes rykmentin päällikköäkään eikä prokuraatoria tarvinnut pois

lukea. Tuo käytöstavan määrääminen, tuo että sai aikaan jotain

itselöllistä, jotain, jota ei kukaan muu kuin hän voinut, oli vanhan

neidin pienenä heikkoutena -- hänen, joka niin monta vuotta oli ollut

ainoastaan toisten kaikuna. Tänä iltana oli hän varma asiastaan. Kun

sentähden vanhanaikuiset korkeiden, kullattujen pylväiden päällä olevat

lamput olivat sytytetyt, visakehyksiset keisari Nikolai I:n ja hänen

perheensä kuvat järjestetyt ja puhdistetut jo kymmenennenkin kerran,

sytytti hän kuumennetun luodin päällä hiukan benzoëta ja hajupihkaa ja

oli nyt valmis vielä suuremmalla varmuudella, ja miellyttäväisyydellä

kuin tavallisesti ottamaan vastaan vieraitaan.

Neiti von Hübnerin vieraat olivat aina, kuinka vähälukuisia sitten

olivatkin, "puoleksi juhlapuvussa", kuten vanha rakastettava neiti

kutsui sitä, herrat ritarimerkkeineen, naiset vaaleassa puvussa. Hänen

vieraisiinsa kuului etupäässä rykmentin päällikkö, eversti Popoff,

vanha huolimaton herra, joka kotona oleskeli melkein koko päivän

puoleksi pukeutuneena ja antoi vielä nuoren ja kauniin vaimonsa talossa

tehdä "les honneurs". Rouva, Anna Paulovna oli enimmäkseen pukeutunut

tavalla, joka ei ollut vailla noita venäläisille naisille ominaisia

koristuksia. Hän oli nainen, jolla oli täyteläinen vartalo, hyvin

muodostuneet kasvonpiirteet, siniset raukeat silmät ja tuollainen

helposti tunnettava venäläinen, punainen ja vaalea, jotenkin pehmoinen,

hieno, ihokarvainen hipiä, joka säilyttää kauemmin kuin muilla naisilla

nuorekkaan, melkein lapsellisen kasvojen värin. Nuo niin erilaiset

puolisot saapuivat ensimäisinä, täsmälleen kellon lyönnillä.

"Terve tulemaan, herra eversti", -- neiti von Hübner käytti aina

eurooppalaiseen tapaan arvonimiä, puhutellessaan herroja -- "terve

tulemaan, Anna Paulovna, aina yhtä nuori ja verevä. No, herra eversti,

kuinka se on, saammeko me sotaa tai emme? Saavatko turkkilaiset

teurastaa slaavilaisia veljiämme. Kuuleeko hallitus kansan ääntä, onko

Gladstone ... mutta kas, tuollahan on prokuraattori. Missä teidän

rakastettava rouvanne on, terve tulemaan herra kapteeni, ja kapteeni,

uusi kapteenimme, jonka te varmasti lupasitte tuoda muassanne...?"

Siten kyseli neiti von Hübner ollenkaan odottamatta vastausta

vierailtaan, kun nämät kulkivat sen paikan sivu, joka hänellä aina oli

näissä perjantai-iltamissa.

"Mikä hänen nimensä on oikeastaan, tuon uuden taapikapteenin?" kysyi

prokuraattori.

"Karl Aleksandrovitsch Segerberg".

"Saksalainen siis", sanoi kapteeni Pomerantzoff hienolla ivalla.

"Sjägerberr, niillä on nimiä..." Silloin sattui hän katsahtamaan neiti

von Hübneriä, ja se, mitä hän aikoi sanoa, jäi sanomatta.

"Kapteeni on suomenmaalainen, vanhaa ruotsalaista aatelia", sanoi neiti

lyhyesti. Sanoja: "vanhaa ruotsalaista aatelia" seuraa Venäjällä aina

aivan erikoinen arvo, vanhaan ruotsalaiseen aateliin lukevat muun

muassa itsensä ne ruhtinaalliset suvut, jotka luulevat polveutuvansa

Rurikin ja hänen seuralaistensa ajoilta, ne niin kutsutut

rurikovitschit.

"Niin, hän ei ole mikään 'tusinakapteeni,'" lisäsi Anna Paulovna ja

katseli hiukan tirkistäen -- sillä hän oli jotenkin likinäköinen --

sille suunnalle, josta prokuraattorin ääni kuului. "Hän on käynyt

paassikoulun. Tuli sieltä ---- kaartiin ja siirrettiin armeijaan. Hän

on hyvin viehättävä nuori mies, tänään kävi hän vieraissa mieheni ja

minun luona".

Neiti von Hübner näytti levottomalta; tietäisivätköhän he jo kaikki,

olisikohan hänen pieni salaisuutensa, jonka hän tahtoi säästää

illemmaksi, siis mennyt hukkaan, ja nyt jo niin vastenmielistä kuin se

olikin, täytyi hänen tuoda esiin se, mitä hänellä oli sydämellään.

"Karl Aleksandrovitsch Segerberg on erinomainen nuori mies. Te herra

kapteeni voitte pitää itseänne onnellisena saadessanne hänet

rykmenttiinne. Hänen setänsä on kenraali Olbers, isänsä maata omistava

aatelismies, hän on käynyt paassikoulun läpi, seurustelee paraimmissa

piireissä Pietarissa, nauttii korkeain henkilöin suosiota." Hän

pysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten painolla: "Minä olen tänään saanut

kirjeen Lüneburgin suuriherttuattarelta, joka kirjoitti minulle ja

pyysi minua pitämään huolta nuoresta miehestä".

Tuskin oli seura ehtinyt ajatella: hän on kirjevaihdossa myös

suuriherttuattaren kanssa, ennenkuin ovi aukeni, kukikkaat oviverhot

sysättiin syrjään ja sisään astui Karl Aleksander melkein liijan

vapaasti ja rohkeasti. Hänellä oli päällään uuden rykmenttinsä puku,

jonka Pietarin etevin räätäli oli neulonut ja neulonut siten, että se

oli sääntöjen mukainen, mutta kumminkin joillakin pienillä somilla

lisäyksillä kaunistettu, joita oli vaikea perehtymättömälle huomauttaa,

vaan jotka kuitenkin olivat huomattavia. Hän kävi esiin, suuteli neiti

von Hübneriä kädelle, tervehti rykmentin päällikköä ja pataljoonan

päällikköä, eversti Ivanoffia, esitettiin naisille ja etsi sitten

itselleen vaatimattoman paikan.

Vaikka kaikki seurassa olivat uteliaita kuulemaan nuoren miehen

puhelua, kuulemaan uutisia Pietarista, ehkäpä hovistakin, ei kumminkaan

ikäänkuin sopimuksen mukaan mitään kysytty. Maakaupunkilaisen kateus

pääkaupunkilaista kohtaan, hänen halunsa sellaisenkin rinnalla esiintyä

arvokkaana, olla tietävinään asioista yhtä paljon, kuin jossain

muuallakin maailmassa, vaikka eletäänkin kaukana Pietarista, vaikutti

sen, että oltiin muka kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun, vaikka

samalla mitä suurimmalla huomiolla kuunneltiin, mitä vastatulleella

mahdollisesti olisi kerrottavaa. Se oli Anna Paulovna, joka vihdoin

vapautti aseman. "No, miten luistavat valtain neuvottelut

Konstanttinoopolissa", lausui hän ja katsoi Karl Aleksanderia.

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin,

suuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten

poika palloon. "Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat

kurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin,

selvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt

jälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo

vanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset

kansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu

tuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan,

itsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä

vastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen

ylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän

ensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään

innostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka

kohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema.

Mitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys

suunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön,

hävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan,

Rumaanian, Montenegron ja Serbian -- antaa heidän neuvotella -- kun

hetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja... Ylipäänsä", lisäsi

hän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, "ollaan liijan ymmärtäväisiä

siellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa,

seuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus".

Karl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen

vastasi hän tyynesti. "Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla

tarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani,

riippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on

parasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se

minusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin".

"Kuinka niin, minkätähden niin?"

"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa,

päinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun

lyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka

uskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni

bulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin

pannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon

vyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se

parasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan.

Venäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen".

"Aikanaan!" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli

silloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide,

joka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.

Neiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on

varovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan,

mutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. "Te

olette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi,

joka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän

asian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan", -- ja hänen kasvoilleen

ilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen --

"jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään

kiistaa, kortit odottavat", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja.

"Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna

Paulovnaa, jota kortit eivät miellytä."

Tehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui

Anna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti

hänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille

vielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei

kuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä,

miellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa.

Sitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui

elämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen

pietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut,

höystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli

suurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja

keskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien

synonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna

Paulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen

huulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl

Aleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai

keikailikohan hän hänelle, vastatulleelle ...

"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole,

mitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei

kirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään,

te ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia..."

"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän

hyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä." Hän lausui tuon miellyttelevällä

äänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti

sellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin

hän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni

emännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja

innokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von

Hübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl

Aleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.

Siitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai

ilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän

itsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli

tuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle

tarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen,

tarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta,

ja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia

selkkauksia.

Emännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön

kuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli

muistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat

vieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan

vilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa

iltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun

oli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota "on meidän

hengessämme niinkuin tomua huoneissamme", erottiin vihdoin myöhään, ja

kaikkien mielestä oli nuori mies sekä "comme il faut" että hauska,

niin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman

miellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi

saksalaisena.

Kun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti

ja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille,

sanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä

hänelle tykkänään oudossa kaupungissa.

Oli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade,

joka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin

taivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta,

tuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat

tauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander

kulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä

voimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui

tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää

ja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea

lämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset

kadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti

von Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli

kadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat

virtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan

paksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi

pyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut.

Juuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs

juutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset,

ja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin

muisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja

muissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä

tavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän

käyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä

hotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli

päässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen

ratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa.

Kaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat

kiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei

ollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata

epäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi

olevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista

sänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä

matkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen

pyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan

valveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän

tyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen

ilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten

näki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. "Hän

on kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti

johdettava ja tyyni", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili

mairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta,

sitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.

Seuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa,

aurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin

lyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki

ajoneuvot -- vanhanaikuiset surkeat resut -- ja alkoi kauniina aamuna

tehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä

valtiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu,

osittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä

olevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty

ja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa

pidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt

edestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja

virkakunnissa.

Everstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan;

odottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa

Volgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa

välissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita,

ja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin

vanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien

omena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja.

Kun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen

puutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti

näennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi

vielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla

vastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.

Vanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä

avosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla

koroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus

jäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. "Te ymmärrätte,

sellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen." Niin, hän

puolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli

tulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa,

vaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä

paikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä

Lopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja

lähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten

ja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen

jälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat

voineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan

henkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja

aistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui

synkkiin ajatuksiinsa.

Aina, kun hän oli synkkämielisenä, alakuloisena ja surullisena,

ajatteli hän kotia, Suomea. Miksi oli hän laitattanut itsensä tänne

kaikkien noiden vieraiden joukkoon? Miksi ei hän ollut palannut

isänmaahansa, kotiinsa. Täällä katsottiin häntä karsaasti ja

kadehdittiin. Sydämensä pohjassa tunsi hän tuskallista kateutta kaikkia

niitä tovereitansa kohtaan, joiden onni oli sallinut elää

pääkaupungissa, elää siellä, missä mahtajat ja arvokkaat olivat, elää

siellä, missä voi nähdä ja itse tulla nähdyksi, missä voi saavuttaa

onnen, kuten tuo Dodo Davidovitsch-pöllökin. Sitten hänen mielentilansa

muuttui taas kuin maisema auringon piiloutuessa pilven taa. Kateuden

tunne muuttui surumielisyydeksi. Eihän se ollut hänen syynsä, että

hänet oli lähetetty tähän likaiseen, yksinäiseen kaupunkiin, hän oli

kyllä ponnistellut vastaan, mutta köyhyys, köyhyys, sinä voit olla

raskas tölleissä, mutta et koskaan niin katkera ja kova kuin...

"Mais voilà c'est pourtant vous", kuuli hän samassa soinnukkaalla

äänellä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään Anna Paulovnan

ystävälliset kasvot. Hän nousi sukkelasti ylös ja tervehti,

harmistuneena siitä, että oli tavattu synkkämielisyyden ja

levottomuuden puuskassa. Anna Paulovna huomasi hänen hämmästyksensä ja

epäili hetken, pysähtyisikö hän vai menisikö edelleen, kumminkin istui

hän penkille. "Istukaa, Karl Aleksandrovitsch", sanoi hän

ystävällisesti. "Vai niin, tekin olette löytäneet tämän paikan. Minä

kävelen usein täällä. Te ymmärrätte, täytyy hoitaa itseään, jottei

ennenaikaansa vanhenisi." Tuosta vanhaksi tulemisesta oli hänellä

paljon huolta ja kauhua.

"No, miten se on? Ollaan surullisia, synkkämielisiä, tahdotteko uskoa

huolenne minulle", ja hän katsoi ystävällisesti, melkein hellästi Karl

Aleksanderiin. Hän oli viisas nainen, jonka sielu oli järjestetty,

kuten ranskalainen puutarha, jossa jokainen tie, jokainen käytävä vei

suoraan päämäärään. "No hyvä", sanoi hän, kun toinen oli vaiti, "minä

tiedän, mikä teitä vaivaa, teitä ei ole otettu vastaan..."

Silloin purki Karl Aleksander kaiken sen pilkan ja harmin, jota hän oli

kärsinyt, kaiken sen alakuloisuuden, kateuden ja kaikki ne surun

tunteet, joita hän oli kestänyt, tuolle tuntemattomalle naiselle. Tuon

purkauksen alkuperäisyys, se lämpö, jota välittömyys sille antoi,

vaikutti suuresti Anna Paulovnaan. Niinpian kuin Karl Aleksander

huomasi sanojensa vaikutuksen, muuttui hänen harminsa. Pysyen

vilkkaana, kiihkoisana ja omaan sisäiseen elämäänsä kiintyneenä, alkoi

hän, huomattuaan hänen lämpimän mielihartautensa, samalla asetella

sanojaan, ohjata puhettaan varmassa tarkoituksessa; hän tahtoi voittaa

Anna Paulovnan. Missä määrin, sitä hän ei vielä tiennyt, ei edes,

minkätähden, mutta hänestä oli tuleva hänelle se Archimedeen piste,

josta koko tuo maailma, joka nyt otti niin vihamielisesti hänet

vastaan, pantaisiin liikkeelle, muutettaisiin ja mukaannutettaisiin

niin, että se tulisi hänelle sopivaksi. Ja kun hänen tunteensa olivat

niin taipuvia, että ne tottelivat sitä, mitä hänen hyötynsä vaati,

suuntasivat ne myrskyn lakattua sinne päin, joka oli hänelle paras ja

sopivin. Hänen kauniit, tummat viiksensä vapisivat liikutuksesta, hänen

silmänsä loistivat harmista ja lämmöstä, kun hän sanoi, ettei hän ollut

tahtonut tulla kenenkään tielle, että hän oli tehnyt kaikki

välttääkseen maanpakoa tähän kurjaan kylään, mutta että hän oli

sotamies ja oli ennen kaikkea oppinut tottelemaan, että sadat, jopa

tuhannetkin olivat tehneet kuin hänkin, ilman että olivat tulleet

loukatuiksi, ilman että...

Anna Paulovna oli hyvin liikutettu. Kaikki hänen äidilliset vaistonsa

heräsivät, hän puhui lohdutuksen sanoja ja vaati häntä tyyntymään, ja

nyt sai asia heille molemmille odottamattoman käänteen, kun he

lupasivat toisilleen ystävyyttä ja luottamusta, meni sitten asiat miten

päin tahansa. Karl Aleksander suuteli hänen kättään, pientä valkoista,

pehmeää kättään, suuteli sitä kauan ja tulisesti.

Anna Paulovna oli viisas ja varovainen, hän ei unohtanut koskaan

silloinkaan kuin oli liikutettu ja kiihkoutunut -- niinkuin hän nyt oli

-- asemaansa, hän katsoi kelloa ja sanoi: "Meitä ei saa nähdä kukaan

täällä, juorut tällaisessa pienessä kaupungissa ovat pelättäviä. Tulkaa

meille tänään kello puoli kuusi niin saamme puhella, me syömme silloin

puolista. Au revoir. Vielä eräs seikka", ja hän katsoi muistellen

eteensä. "Jos te tahdotte tehdä koko rykmentin, meidät kaikki

kiitollisiksi, niin ajakaat erästä asiaa, nimittäin uusien

kasarmirakennustemme. Teillä on siksi tuttavuuksia, takokaa kun rauta

on kuumaa. Ja jos te voitte saada sen läpi, niin olette saavuttaneet

kaikkien meidän kiitollisuuden. Au revoir".

Anna Paulovna lähti nopein askelin liikutettuna ja mieli kuohuksissa

käytävää pitkin, vähän jälkeenpäin lähti Karl Aleksanderkin samaa

tietä, nyt tyynenä ja hillittynä, pukeutumaan päivällisille.

Vaikka Anna Paulovna oli ainakin kymmentä vuotta vanhempi ja monessa

suhteessa paljon enempi kokenut elämässä kuin Karl Aleksander, ei hän

kumminkaan osannut arvostella miestä, ei erittäinkään nuorta miestä.

Hänestä Karl Aleksander etupäässä oli lämminsydäminen henkilö, joka

kärsi ansaitsemattomasti ikävän asemansa tähden, henkilö, joka ei

ymmärtänyt pitää huolta omista eduistaan, ja hän lupasi itsekseen pitää

huolta hänestä neiti von Hübnerin avulla. Karl Aleksander taas näki

paljoa selvemmin. Hän piti Anna Paulovnaa lämminsydämisenä naisena,

joka voi olla käytännöllinen, viisas, varova, mutta jossakin suhteessa

äärettömän lapsellinen. Ja tuota lapsellisuutta hän käyttäisi

hyväkseen. Ei niin, että hän tekisi sen tarkan mietiskelyn mukaan, ei,

vaan että hänestä tuntui siltä, ja että hän ylipäänsä käytti omien

etujensa ajamiseen omia ja muiden vikoja.