V.

Ohi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien

pakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon

kuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja

unelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat

sammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset

yöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset

taidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten

vanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja

sydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana

ja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta

metsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt

oli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet

vilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja

äänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia.

Matalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus

vanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta

lehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.

Puutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg

asui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien

oksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.

Sisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg

tuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan

alla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä

eteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän

naputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään

karkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä,

haki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset

nenälasit silmilleen luki hän:

Rakas täti!

Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken

yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti

ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia

kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin

_Karl Aleksander_.

Sellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti

oleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra

Segerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin

tullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä

päivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi

hän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi

kuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo

useita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan

kynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen

lähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen

ajatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka

suhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut

Helsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän

näyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan

olivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi

silloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt,

jolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt

jälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja

Sandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui

katkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.

Ja kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle

Olbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten

oli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja

loiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen

elämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä,

kauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä

vuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä,

nauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin

kesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät,

herättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun

hänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja

silloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin,

joka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme

nyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta

itsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin

kauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja

pohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin

olosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen

kehyksen ... silloin olisi hän ehkä ... mutta voi, kaikki tuo oli nyt

myöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän

mennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi

kaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän

nousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni

epätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai

eikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas

oli nyt kerran sellainen tapa -- sehän kuului suorastaan hyvään

käytökseen -- kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa

käytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven

auki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat

jäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän

luullut tarvitsevansa mennä.

Hiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva

Segerberg makasi.

"Adèle," sanoi hän hiljaa, eikä Maria, sillä sairas tahtoi, että häntä

kutsuttiin sillä nimellä, joka hänellä oli nuoruudessa ollut ...

"Adèle, minä tahdon pyytää sinulta, pyytää sinulta -- voitko sinä

kuunnella minua, Adèle?"

Mutta Adèle ei kuullut enää. Adèle oli kuollut. Hän makasi kuolleena

sängyssään, todellisessa köyhän sängyssä, sellaisessa, joka alkuaan on

tehty miljoonan omistajalle, mutta sitten joutunut köyhäinhuoneeseen.

Hän oli kuollut sopimattomaan aikaan, ennenkuin hän oli ehtinyt nähdä

Sandra Segerbergin voittoa itsestään, kuulla hänen synnintunnustustaan.

Nyt makasi hän tuossa, tuo kerran niin uhkea nainen, pienenä ja

kutistuneena -- niin pienenä, että vanha neiti Segerberg kummastuneena

kysyi itseltään, milloin tuo muutos oli tapahtunut. Koko tuosta

kauneudesta, joka kerran oli hurmannut hänen nuoruutensa aikuiset, ei

ollut enää mitään jälellä, ei edes tuon muinoin niin kaunismuotoisen

pään haamuakaan, sekin oli kohtalon kovien iskujen alla kutistunut ja

muuttunut.

Liikutettuna lähti neiti Segerberg pois huoneesta ja istui jälleen

vanhanaikuiselle sohvalle odottamaan, nyt oli toinen lähtenyt, mennyt

tuntemattomaan maahan, toinen voi tulla milloin tahansa. Siinä istui

hän tunnin toisensa jälkeen ja vartioitsi ruumista. Tuli paloi heikosti

ja savuten, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, ja pakkanen, ensimäinen

talvipakkanen paukkui nurkissa, kun hän vihdoin nousi ylös mennäkseen

huoneeseensa.

Sandra neiti oli odottanut neljä päivää turhaan. Tuon kaikkinielevän

turhan odotuksen jännitys oli hänestä, joka ei ollut tottunut

sellaisiin mielenliikutuksiin, niin sietämätöntä, että koko hänen

olemuksensa nousi jonkullaiseen luontoperäiseen kapinaan tuolla tavalla

kärsiessä kiittämättömän tai ainakin säädyttömän herran ja veljenpojan

tähden. Hautaus oli toimitettu, nyt kulki hän ja piti huolta kuolleen

jälkeensä jättäneestä vähäisestä omaisuudesta ja ajatteli katkeruudella

Karl Aleksanderia, hän ei ollut tyhjän takia hurjan majurin sisar, "kun

hän saapuu, niin kyllä minä läksytän hänet," tuumi hän itsekseen,

samalla repien kärsimättömyyden ja vihan puuskassa pieniksi palasiksi

hänen viimeisen kirjeensä.

Noin pari päivää hautauksen jälkeen istuu hän taas ompeluksineen

vanhalla paikallaan sohvassa, yhden ainoan pöydällä palavan

talikynttilän valossa, hänen vieressään makaa vanha harmajan kirjava

kissa, joka monet vuodet on ollut hänen hupitoverinaan, silloin kuulee

hän äkkiä, että joku ajaa kovaksi jäätyneeseen pihaan. Nyt pysähtyy

ajoneuvot, nyt tuolla ulkona raplataan ovea, se on monet vuodet ollut

epäkunnossa, kuuluu ääniä eteisestä. Hän nousee ylös, nojaa

puristuneella kädellään pöytään ja odottaa. Kissa istuu sohvalla ja

aavistaa vieraiden tuloa. Sisään astuu pitkä, komea mies upseerin

puvussa.

"Hyvää iltaa", sanoo Karl Aleksander, sillä hän se on, ja katselee

melkein hämmästyneenä ympärilleen matalassa, hämärässä huoneessa.

"Sinä tulet myöhään, Karl Aleksander", vastaa täti luonnottoman kovalla

ja tylyllä äänellä.

Karl Aleksander riisuu ääneti päällysvaatteensa, lähenee tätiään

tervehtiäkseen häntä. Tämä silmäilee häntä, tuntee vähitellen jälleen

nuo kauniit kasvonpiirteet, hänen vihansa, hänen katkeruutensa, hänen

levottomuutensa haihtuvat, hän on unohtanut kaiken, mitä on aikonut

sanoa hänelle, kaiken, mitä hän on valmiiksi miettinyt. Sandra

Segerberg, tuo tyly vanha neiti, jonka kukaan ei vielä ole nähnyt

kadottavan rohkeuttaan, hän kiertää kätensä nuoren miehen kaulaan ja

purskahtaa itkuun.

"Jumalani, kuinka yhdennäköinen sinä olet kauniin äitisi kanssa," ovat

ainoat sanat, jotka hän nyyhkytyksien välissä saa suustaan pitkään

aikaan. Kissa hyppää alas sohvalta, köyristää selkänsä ja hankaa

itseään Karl Aleksanderin korkeaa saapasta vastaan.

Täti ja veljenpoika istuvat sohvalle, lamppu tuodaan sisään, ja vihdoin

sanoo Karl Aleksander syvästi liikutettuna: "Minä tiedän, että äiti on

kuollut, kaksi päivää olen minä odottanut Haksalan lauttauspaikalla,

syystulvat ja jäät olivat vieneet muassaan lautan. Siellä vanhan

lauttamiehen luona, joka heti tunsi minut, kuulin minä äidin kuolemasta

ja hautauksesta."

Nyt vasta huomaa täti, kuinka kehnosti hän puhuu äidinkieltään, ja

arvaa heti, minkälainen sisäinen, minkälainen henkinen muutos hänessä

noina kymmenenä vuotena oli tapahtunut. Hän huomasi sen surulla, sillä

hänessä oli elävä ja lämmin tunto, tunto, jota ei vuosien paino, eikä

elämän pienet jokapäiväiset huolet olleet voineet tukehduttaa eikä

jäähdyttää. Häneen voitiin täydellisesti ja syystäkin sovittaa sanat,

"jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, ois tähän köyhään

kotihin halumme kuitenkin." Kun hän sen tähden oli muistellut kuollutta

kälyään sen verran, kuin oli tarpeellista, alkoi hän Karl

Aleksanderille selittää hänen velvollisuuksiaan tätä maata kohtaan,

joka oli nähnyt hänen syntyvän, joka oli hankkinut hänelle niin

kalliskustannuksisen kasvatuksen ulkomaalla. Hänen tulisi, niin vaati

hän, hakea Suomen kaartiin, sillä siinä olivat Segerbergit, vanha

porvarillinen upseerisuku, palvelleet useiden sukupolvien kuluessa.

Vieläpä oli yksi heistä ollut Suomen kaartissa Kustaa IV:nenkin aikana.

Täällä ylenisi hän, täällä olisi hänen äidinsukunsa, siitä suvusta ei

nyt sen enempää, vaikka se aina oli ollut rikas. Täällä Suomessa menisi

hän naimisiin. Niin oli hänen isänsäkin tehnyt ennen häntä. Ne vuodet,

jotka hän oli palvellut Virossa ja Liivinmaalla, eivät olleet monet,

suomalainen majuri hän oli.

Kun hän huomasi, että hänen esityksensä olivat vastenmielisiä, niin toi

hän esiin vielä yhden, yhden, joka tuntui olevan hänen sydämellään.

Karl Aleksander ostaisi Karttulanhovin. Innolla ja asian tuntemisella

alkoi hän selittää, kuinka hyvin se kauppa kannattaisi. Tilalla oli

oivallista maata, hyvä asema ja kaikki ehdot, jotta sen pienelläkin

pääomalla saisi entiselleen.

Mutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä

köyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan

tuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän

oli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä,

ajatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä

vuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä

yllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli "kultapilvissä".

Sitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi

sotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman

siinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.

Kun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat,

tunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös,

alkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän

sohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti

katsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti

sikariaan.

"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat

sinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi,

mutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea". Hän koetti nauraa

sukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut

kurkkuun. "Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa

oletkin", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.

Sitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka

olivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander

toivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli

laittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar

Stjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena

ollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä.

Vanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi

haltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa

puutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena,

kuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha

fajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot

olivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon

yhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä

sekä kyyhkysiä.

Kaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen

varhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen

mieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla

ahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja

näki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki

keskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että

vanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja

mahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.

Hän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen

kanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta

kahdeksan.

Viikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli

asioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin

kanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti

ei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän

matkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti

hyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli

selittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen

suhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä

velvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut

yhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä

muut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä

itse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen

oli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä

sellaisesta laitoksesta!

Yhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen

rakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti

hänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.

* * * * *

Kun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa

virkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko

kotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui

pakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine

talikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. "Ei

niin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot", sanoi hän

itsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa

ja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin

amiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon

valossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain

asemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä

tuhansissa eri muodoissa.

Oli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen

ohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina

korkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit

ohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla

tulee eräs kauppakeinottelija -- hevonen, valjaat, ajaja, kaikki

englantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita,

rämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia

toistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai

valkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää

eteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja

ylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien

ajoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen

pieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä

katselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman

ohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit

yhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. "Tänään on hänellä heliotrooppi

vaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia," kuiskaa yksi upseereista.

Keskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin

hiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä,

silloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania

hovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat

muistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa,

joka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet

joukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee

kadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan

ja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti

ajatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän

asettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.

Päivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin

vaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan -- ei edes vanha

kirjavan harmaja kissakaan unohtunut -- että ukko Olbers hymyili

imelästi ja sanoi syödessään lihavaa "rastegaita" voisulan kanssa:

"Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en

minä enää paikkaa tarvitse."

"Kenelle sitten"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.

"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten

kirjoittanut minulle asiasta".

Karl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi

rinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi

kuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta

kuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti

ostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti

aikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi

kysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, "täti on

tyhmä, jos suostuu siihen kauppaan." Neljätoista päivää senjälkeen oli

Olbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä

oli hän tehnyt hyvän kaupan.

Karl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti

huolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit

sanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta

elämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa

Keisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren

yksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan

Olbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta

varattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran

hänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi

tuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän

voi unhoittaa.

Kaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai

päällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet

esiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin

paljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan

myrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa.

Asian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei

paraimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi

sanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai

taapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin

maaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan

rannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin

kovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui

muutto mitä onnellisimmilla enteillä.