IV.

Karl Aleksanderin kymmenvuotisesta paassiajasta ei ylipäänsä ole paljon

sanottavaa, tahdomme tässä alempana piirtää muutamia pieniä kuvia,

jotka yleisin piirtein osoittavat hänen kehityksensä kuluneina vuosina.

Suurin vaikeus Karl Aleksanderille oli kielestä; täydellisesti

perehtyäkseen siihen täytyi hänen viettää kesät Venäjällä. Kun hän

lukukauden aikana ei saanut jättää oppilaitosta, eikä kenraali

Olbersia, hänen ainoaa sukulaistaan saatu lupa-aikoina antamaan hänelle

matkarahoja kotiin, oli siitä seurauksena, ettei hän moniin vuosiin

ollut tilaisuudessa käydä maassansa, ja kodissansa. Yhden kesän,

ensimäisen, täytyi hänen olla kenraalin luona Pietarissa. Se oli

hänelle, joka oli tottunut elämään ulkona luonnossa, kova koetus.

Päivät päästään kuljeskeli hän ympäriinsä, katseli, kuinka lastiveneet

kulkivat ylös ja alas Nevaa, kävi puistoissa ja puutarhoissa ja joskus,

jos tahtoi oikein hauskaa, Nevan suussa olevilla hietasärkillä. Siellä

nautti hän aaltojen vapaasta leikistä, laajasta näköalasta, ja

sellaisten retkien perästä tuli hän kotiin luonnottoman kiihoitettuna,

tykyttävin ohimoin ja mieli kapinoitsevana muistaessa lapsuuden

vapauden aikaa.

Eräänä päivänä meni hän tuon uhkean portin kautta, joka on pienen,

keisari Aleksander II:n murhayrityksestä pelastuksen muistoksi

rakennetun marmorikappelin vieressä, Kesäpuistoon, tuohon puutarhaan,

jonka pitäisi olla kallis kivi puistojen joukossa, mikä se voisikin

olla. Keskellä maailman kaupunkia, uhkeain, vaikka huonosti

rakennettujen talojen ja kauniiden kanavien ympäröimänä on sillä kaikki

edellytykset voidakseen kilpailla Parc Monceaun, Hyde Parkin osien ja

Tukholman julkisten istutusten kanssa, sen pahempi, ei se sitä tee.

Mutta ei pietarilainen kehno hoitokaan ollut voinut sitä tykkänään

turmella. Sellaisenaan on se kaikissa tapauksissa pakopaikkana

tuhansille hervostuneille pääkaupunkilaisille, joille ei ole suotu

onnea saada viettää pohjolan lyhyttä, ihanaa kesää luonnon helmassa.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka kiertelevät nurmikkojen ja pensastojen

välissä, näkee alituisesti kävelijöitä. Penkeillä istuu äitejä ja

lasten hoitajattaria ja katselee, miten lapset kaivavat hiekkaa,

hyppäävät köyden yli ja leikkivät puiden runkojen välissä. Kryloffin

ruma, kaikkien satujen eläimien ja hirviöiden kannattama rintakuva

kohoaa eräällä ilotulituksen tapaan loistavalla georgiinipenkerellä.

Äärettömän suuret jalavat, pyöreälatvaiset kuin lehtikupoolit,

jättiläispihlajat, taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja

palsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan

näköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia

rintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an

roskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan

ilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne

tuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän

marmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja

klassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan

kosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain,

Sobieskin ja Saksilaisten kaupungista.

Naakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan,

pihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien

porfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi

lahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät

viimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin

kaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan

hongikkojen huminana.

Tässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei

välittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen

työhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun -- usein

hyvin sopimattoman -- kirjan kanssa oleskella puistossa päivät

päästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja

kauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa

syntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä

kenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: "Tee kunniaa, tee

kunniaa!" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä

tietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen

salaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa

lapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin

rakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen

ystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei

koskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi

sivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi

rakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka

tekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä

monta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään,

muisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti

hänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten

runkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun

hän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista

nauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: "tee kunniaa, tee

kunniaa, Karluscha!" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta

venäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa,

sai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin

kapteeni Popoffin tyttö.

Kun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras,

kutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin

suuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat

pojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja.

Hienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa

viettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät

koskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä

työssä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat

olentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä

sopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli

siistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden

pistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka

pitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua "etiopialainen".

Hänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin.

Hänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen

turpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna

avataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja

koristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella

olevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja

Jasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla

olevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen

paljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse

Suomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen

maan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että

lopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten

etiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja

seurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa.

Kaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän

venäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan

ylellisyyden loistossa.

Eräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat,

kuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen

kullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali

valtiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli

suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston,

kuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen

hymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee

kasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:

"Nimesi, paassi?"

"Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne".

"Suomalainen?"

"Niin".

"Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri". Ne

olivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.

"Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu

minulle", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen

ensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.

Suuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.

Tämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten,

suuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa

olivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat

niistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena

puheenaineena toverien kesken.

* * * * *

Tällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin

onnellista, mutta kumminkin löytyi yksi "mutta" -- oleskeleminen hovin

sananmukaisesti "kultaisessa kartanossa" -- sillä oli oltu aistittomia

tykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, --

käyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla,

itsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta.

Päällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka

hänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka

hän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi.

Riippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut

ainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl

Aleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen

jakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä.

Ei ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta

hyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin

hienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen

sillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin

kanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun

kenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä

mahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta

vapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin

saisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia

kertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä

päivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan,

näkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit

tasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että

hänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä

enää.

Vihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli

vähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli,

Jumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin

saavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea

kaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan

yhdentekevää. Hän oli tutustunut erääseen semiittiläissukuiseen

hansikkaiden myyjättäreen, jonka mustat silmät, kaarevat kulmakarvat ja

köyry nenä olivat kerrassaan vallanneet hänen sielunsa ja mielensä.

Koko tutkintoajan haaveksi hän kerran Abchasian kansan hallitsijana,

vievänsä hänet sinne haaremiinsa lempisulttaanittareksi, sillä vaikka

hän olikin kääntynyt kristinuskoon, oli hän kumminkin siinä suhteessa

puhdas muhamettilainen. Tutkinnossa saivat kumminkin molemmat yhtä

ääntä liijan vähän. Se oli katkera pettymys Karl Aleksanderille. Mutta

ei ainoastaan hänelle. Suuriherttuatarkin oli tulokseen hyvin

tyytymätön, ja seikka, joka enimmän ihmetytti Karl Aleksanderia, oli,

että vanha kenraali Olbers, joka ei koskaan ollut kysellyt hänen

arvosanojaan, piti tapausta melkein loukkauksena rakkaan sukulaisensa

puolelta. Hän oli samana päivänä syönyt lujaksi "batvinjaansa" ja

tuoreita kurkkuja ja oli niinmuodoin kykenemättömämpi kuin tavallisesti

itseänsä hillitsemään. Hän otti tiedon siitä vastaan todellisella

törkeydellä, kiroili, löi nyrkkiä pöytään, sanoi Karl Aleksanderia

kiittämättömäksi, velvollisuutensa unhottaneeksi ihmiseksi, mutta

samassa henkäyksessä vakuutti, ettei hän koskaan ollut muuta

odottanutkaan häneltä, Molemmat paassit sijoitettiin kuitenkin

tavalliseen jalkaväkirykmenttiin. Eräs onnellinen sattuma pelasti

heidät kumminkin. Abchasian kansa oli noussut kapinaan, he vaativat

itselleen ruhtinasta vanhasta arvokkaasta Sasdanadschein suvusta;

ulkomaaministeristön itämainen osasto kiinnitti nyt silmänsä Dodo

Davidovitschiin, joka ollen erittäin sopiva ehdokkaaksi sille

vasalli-istuimelle, enempiä toimenpiteitä odottamatta heti määrättiin

kaartin rykmenttiin, ja kun hän innolla puolusti toverinsa Karl

Aleksanderin etuja, sai tämäkin seurata muassa, erittäinkin kun

suuriherttuatar ja kenraali Olbers myös tekivät, mitä voivat. Siten

tapahtui, että Karl Aleksander eräänä kauniina päivänä myöhään syksyllä

oli monien ja pitkien "jos ja mutta'in" perästä aliluutnanttina eräässä

Pietarin arvokkaimmista kaartin rykmenteistä. Niin, sen lisäksi oli

hänellä vielä onni nähdä eräässä Helsingfors Dagbladin numerossa, jota

sanomalehteä ukko Olbers vanhasta tottumuksesta vielä piti,

otsakirjoituksen alla "_Kansalaisemme_" Karl Aleksander Segerberg

on aliluutnanttina sijoitettu ---- kaartin rykmenttiin Pietarissa. Nyt

tuntui hänestä olevan aika käsissä käydä kotimaassa.