III.

Kaikilla noilla pojilla oli laitoksen ulkopuolella joku, joka heitä

ajatteli, helli, joku, jonka luo he voivat mennä.

Karl Aleksander ja ruhtinas Dodo olivat ainoat, joista kukaan ei

välittänyt. Maailmaan heitettyinä tuntuivat he olevan kaikkien

unhottamia. Sen huomasi paraiten, kun joku suurista juhlista läheni. Jo

paljoa ennen noita merkillisiä päiviä kokoontuivat paassit yhteen,

keskusteltiin siitä, miten vapaapäivä vietettäisiin. Vanhemmat, ne,

jotka sinä vuonna päättäisivät oppimääränsä, suunnittelivat retkiä

saariin, käyntejä teaatterissa ja näyttelyissä, mutta etupäässä niissä

ylhäisissä perheissä, joiden ovet olivat avoinna heille. Sillä

salongeissa tehtiin tuttavuuksia päivän merkillisimpäin henkilöiden

kanssa, jotka voivat auttaa, antaa tarpeellisia selityksiä ja raivata

tietä noille nuorille kokelaille sotilasuralla. Nuoremmat tekivät,

vaikka tietämättään, samoin kuin vanhemmat; myöskin heistä olivat

puoltolauseet päivän kysymyksiä. Noille kahdelle nuorukaiselle olivat

nuot neuvottelut alituisena nöyryytyksien lähteenä -- he eivät

tunteneet ketään tuosta loistavasta piiristä, jonka korskeimpia nimiä

he kuulivat lueteltavan -- ja ikävä oli ainoa voitto, joka heillä oli

lupapäivistä. Kun sentähden juhla läheni, etsivät he enempi kuin

muutoin toistensa seuraa ja koettivat, niin hyvin kuin voivat, kuluttaa

aikaa laitoksessa. Se oli vaikeaa kyllä, varsinkin pääsiäisen monina

juhlapäivinä.

Sellaiset päivät olivat heidän kirjeiden kirjoittamispäiviään. Karl

Aleksander kirjoitti ensi alussa ahkerasti äidilleen, kun niihin

tavallisesti vastasi täti, rupesi hän huomaamatta osoittamaan kirjeensä

tälle. Oli luonnollista, että hänen kirjeensä ensi vuotena olivat

täynnä kysymyksiä kodista, täynnä koti-ikävän ilmauksia, ja että ne

vähitellen, kuta hauraammaksi siteet hänen ja kodin välillä tulivat,

muuttuivat lyhyviksi selityksiksi siitä, mitä hän teki ja missä hän oli

ollut viime aikoina.

Ruhtinas Dodoa ei miellyttänyt lukeminen. Hänestä, lukutaidottomien

vanhempien pojasta, oli kirja missä muodossa tahansa kuin vihollinen.

Kotimaassaan oli hän kuullut sadun kertojien katukulmissa kertovan

ihmeellisiä seikkailuja sulttaaneista, prinsseistä, prinsessoista,

lohikäärmeistä ja noidista, ruusunpunaisista järvistä, joissa ui

mustia, kultasilmäisiä kaloja, jotka jonkun loihtutaitoisen prinssin

manauksesta muuttuivat etiopialaisiksi, ihanista puutarhoista ja

toimettomasta haaremielämästä. Cooperin intiaanikirjain, madame

Guizot'in Bibliothèque rose'n tai Robinson Crusoen lukeminen tuntui

hänestä halpa-arvoiselta, kurjalta, typerältä ja hullunkuriselta. Karl

Aleksanderkaan ei kuulunut niihin, jotka rakastivat lukemista, siihen

määrin oli hänen elämänsä nuoruuden vuosina saanut lujan aineellisen,

hyötyä tarkoittavan, suunnan. He huvittelivat sentähden kävelemällä

laitoksen puutarhassa, domino- tai sakkipelillä. Tai hauskuuttivat he

aikaansa niinkuin ensimäisenä yönäkin puhumalla toistensa kanssa

kodistaan Kaukaasiassa ja Suomessa, tuosta kodista, jota he rakastivat

niin lämpimästi, ja jonka he nyt nuoruutensa vuosina olivat jättäneet.

He kuvailivat itselleen ruusuista ja loistavaa tulevaisuutta. Kerran

tulevaisuudessa palaisivat he takaisin, voitettuaan vieraissa maissa

kaikki onnen lahjat. Ja tuon kotinsa tekisivät he arvokkkaammaksi ja

ehommaksi entistään.

Tuollaisina hetkinä sulivat heidän sydämensä, ja he tunsivat, että he

olisivat vielä onnettomampia, jos heidät eroitettaisiin. Mutta sitä he

eivät ajatelleetkaan. Kun kumpikin osasi venäjää yhtä huonosti, kun

kummallakin oli vaikea seurata koulussa, niin saivat he istua siinä,

missä istuivat viimeisinä luokalla, toistensa vieressä. Kehno

edistyminen oli ruhtinas Dodosta kerrassaan yhdentekevää; mutta niin ei

ollut Karl Aleksanderin laita, jossa sotilaskasvatus, joka tähtää

kunniantunnon ja kunnianhimon herättämiseen nuorissa, tuli varhain

huomattavaksi. Hänestä ei ollut Dodo Davidovitschin ystävyys kylliksi.

Tuo alkuperäinen ja sivistymätön sielu lohdutti häntä yksinäisyyden ja

ikävän hetkinä, mutta se henkinen ravinto, mitä hän kykeni tarjoomaan,

oli kaikissa tapauksissa liijan vähäistä ja halpaa. Hän tunsi itsensä

yksinäiseksi, hyljätyksi, syrjäytetyksi ja huonosti ymmärretyksi.

Silloin kun hän ei puhellut Dodon kanssa, sulkeusi hän itseensä, kasvoi

kuin taimi pimeässä. Jo kotona oli Karttulan hovin kunniakas menneisyys

vastakohtana sen surkealle rappeutumiselle Olbersin hoidossa, tädin

alituinen arvostelu ja epäluuloisuus herättäneet hänessä kunnioituksen

tunteen elämässä korotettuja, onnen suosikkeja kohtaan; täällä muuttui

tuo tunne vähitellen elämän ohjeeksi, jumaloimiseksi. Ja siitä

hetkestä, jolloin hän alkoi määritellä tarkoitusperää itselleen ja

tulevaisuudelleen, oli niinmuodoin jotenkin luonnollista, että

korkeimmaksi päämääräksi tulisi edistyminen -- tuo suuresti

itsekkäitten päämäärä. Ja minkäpä muun päämäärän hän löytäisikään

täällä, maassa, jossa kieli, uskonto ja lait olivat vieraita hänelle,

jossa sanat isänmaa ja keisari olivat vaihtaneet paikkojaan, jossa

yksilö, persoonallisuus eivät merkinneet mitään, jossa kaikki vaikutus

lähti virkakunnista, kaikki alkuunpano mahtavista.

Hän huomasi niinmuodoin pian kyllä, ei niin paljon heräävän

arvostelukyvyn kuin epäselvän, hämärän tunteen avulla, joka opettaa

mukaantumaan elämässä, joka opettaa välttämättömyyden karttaa sellaista

josta on vastusta, vahinkoa, ja etsiä sellaista, joka hyödyttää, auttaa

oikeaan ja vie eteenpäin. Mutta samalla kertaa kutistui hänen sydämensä

ainiaaksi. Nuorena ja avomielisenä oli se kohdannut maailmaa

myötätuntoisuudella ja luottamuksella, nyt jo oli hän oppinut sulkemaan

sen, jottei se loukkaantunut. Hänen elämänsä oli tullut sidotuksi

torveen, hänen piti panna maata, nousta ylös, syödä, huvitella torven

mukaan, ja tuo nuorisolle terveellinen ruumiillinen kuri, joka aina on

raskasta lapsen mielestä, tuli hänelle, joka oli kasvanut vapaana kuin

villi metsissä, niin suureksi vaivaksi, että se sysäsi syrjälle hänen

sielunsa levottomuuden.

Kun hän sitten varttui sekä ruumiillisesti että henkisesti ja alkoi

katsella ympärilleen, tuntui hänestä, että hänenkin olisi hankkiminen

ystäviä, löydettävä helliä ja voimakkaita käsivarsia, jotka kerran

olisivat halukkaita johtamaan häntä elämässä, kuljettamaan hänet

puoltolauseiden aalloilla kaikkien vaikeuksien yli. Mutta miten ja

milloin se tapahtuisi?

Kuitenkin sanotaan, että onni tulee maatessamme, ja äkkiä tuli se

hänellekin ikäänkuin etelän kevät loistavana, lämpöisenä.

Senjälkeen kun hän jätti kotinsa, ei hän ollut kiintynyt keneenkään

muuhun henkilöön kuin ruhtinas Dodoon. Myöskin tälle oli hän osottanut

laimeaa ystävyyttä, mutta kaikissa tapauksissa oli se tämä ystävyys,

jonka avulla hän ensi kerran sai esiintyä siinä elämässä, pääsi siihen

piiriin, josta hänen toverinsa alituisesti puhuivat.

Kun Karl Aleksander oli ollut nelisen vuotta laitoksessa ja oli jo

jotenkin perehtynyt venäjän kieleen, alkoi hänelle luonnistaa paremmin.

Hän ei ollut enää ruhtinas Dodon vierustoveri, vaan istui jo keskellä

luokkaa, ruhtinaan pysyessä paikoillaan viimeisenä. Dodo Davidovitsch

oli jonkun ajan ollut tavattoman synkkämielisenä ja äänetönnä. Nuo

ennen niin lapselliset kasvot olivat muuttaneet ilmeensä, niin,

osittain muotonsakin. Dodo, etelän lapsi, oli kehittynyt aikaisin; hän

alkoi olla täysikasvuinen ja oman maansa lakien mukaan oli hän, siihen

viittasi hän usein, nyt laillisessa ijässä. Eräänä päivänä hämmästytti

hän ympäristöään ja opettajiaan selityksellä, että hän tahtoi tulla

kastetuksi.

Syvimpiä, sisäisiä, salaisia syitä tuohon askeleeseen ei kukaan saanut

koskaan tietää. Siinä suhteessa vaiteliaana ja umpimielisenä kuten

kaikki hänen heimossaan, säilytti hän syynsä itselleen. Sillä välin

syntyi laitoksessa suuri hälinä tuon Dodo Davidovitschin tunnustuksen

johdosta.

Muutamia päiviä senjälkeen ilmestyi Dodo Davidovitschin isän setä --

Dodon lähin sukulainen -- laitoksen keskusteluhuoneeseen. Hän oli

vanha, laiha kenraali suurine alasriippuvine mongolilaisine viiksineen,

kaikkia kammottavine kasvoineen. Tuo vanha heimonvanhin ja rosvo, jolla

oli ollut ruhtinaskunta jossain lähellä Persian rajoja, oli

kaksikymmentä vuotta käynyt loistavaa sissisotaa venäläisiä vastaan,

mutta vihdoin oli hän, pakoitettuna kunnialliseen antaumiseen, luopunut

vallastaan ratsuväen kenraalin arvoa ja Abchasian ja Psamenikin

ruhtinaan nimeä sekä säällistä ruhtinaallista eläkettä vastaan.

Muhamettilaisen uskontonsa oli hän kumminkin säilyttänyt ja valvonut

ankarasti, että suku ei luopuisi tunnustuksesta "Jumala on suuri ja

Muhamed on hänen profeettansa." Kun vanhus nyt sai kuulla, että nuorin

hänen suvustaan tahtoi luopua isiensä uskosta, joutui hän pelottavan

vihan valtaan. Dodo Davidovitschiä ei uskallettu jättää yksin hänen

seuraansa, maaherra, luokanjohtaja ja pappi jäivät vastalauseistaan

huolimatta huoneeseen.

Hän ahdisti Dodoa vieraskielisellä sanatulvalla, jota ei muut kuin tämä

ymmärtäneet. Hän uhkasi, rukoili, kirosi poikaa, julisti hänet

perinnöttömäksi ja lopuksi meni tiehensä ottamatta jäähyväisiä, yhtä

raivokkaana kuin oli tullutkin.

Dodo Davidovitschin tulevaisuudelle oli kumminkin tuo isosedän hurja

esiintyminen suuresta merkityksestä. Dodo oli kadottanut perheensä

turvan ja omaisuutensa Kristuksen tähden. No niin, hän saisi uuden

perheen, uuden omaisuuden. Yksi suuriruhtinoista olisi hänellä kummina,

ja Lüneburgin suuriherttuatar toimittaisi ristiäidin tehtävät. Viimeksi

mainittu, syntyään saksalainen, oli kiivas oikeauskoinen ja nautti sen

ja korkean ikänsä tähden yleistä kunnioitusta hovipiireissä. Tämän

lisäksi sai Dodo vielä melkoisen tuottavan maatilan. Asia oli selvä, ja

kastetoimitus tapahtuisi herttuattaren Nevan rannalla olevan palatsin

kappelissa.

Ainoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen.

Näiden joukossa oli kaksi paasia -- Dodon paraimpia ystäviä -- ja

toinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa

Dodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen,

ennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.

Kappeli, 17:sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja

vihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia

loisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset

kultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina

loistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja

keisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia.

Auringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana

virtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden

ne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi

kuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien

metallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän

savun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla

soinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien

alla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan

ja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa

ihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö

katseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla

liikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien

pyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten

suusta ihastunut "ah"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien

alkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.

Kaikkien pyhimmän ovet aukaistiin, papit astuivat ulos ristineen ja

pyhine vesineen, laulu taukosi ja suitsutussavu suikerteli sinisissä

kiemuroissa korkeuteen. Karl Aleksander auttoi Dodoa, kun tämä astui

suureen, vettä täynnä olevaan sammioon, joka oli alttariportaitten

vieressä. Dodo voideltiin pyhällä öljyllä, hänen tuli kolme kertaa

painaa päänsä veden pinnan alle, ja kun hän nousi pois kasteammeesta,

ei hän enää ollut Dodo; hän oli Aleksander; hän ei enää ollut Muhamedin

kiihkosa oppilas, hän oli kristittyjen taivaaseen pelastettu sielu.

Eräs varjostin kannettiin esiin, ja sen takana auttoi Karl Aleksander

ystäväänsä ja ristiveljeään pukeutumaan uuteen paassipukuun.

Kastetoimituksen jälkeen oli palatsin suuressa ruokasalissa

päivälliset, joissa vastakastettu istui kummiensa keskellä, paassien

heitä palvellessa. Puolipäivälliset olivat jäykät, hienot, juhlalliset

ja lyhyet. Päivällisiä tärkeämpi, niin, itse kastettakin tärkeämpi oli

Aleksander Davidovitschille ja Karl Aleksanderille se, että tästä

päivästä saakka Lüneburgin suurherttuattaren ovet olivat heille

avoinna. Jokaisena vapaapäivänä, jolloin he eivät tienneet, miten

poistaisivat ikävänsä, väsymyksensä ja vapaudenhalunsa, oli heillä

vapaus tulla tähän palatsiin, kulkea näissä saleissa, pelata täällä

biljaardia, selailla kirjaston aarteita. Tästä päivästä lähtien

voisivat hekin lausua tuon suuren sanan "suosio". Tuo taikasana tuli

heidän Sesam'ikseen, siksi tunnussanaksi, joka vaikutti, että heidät

otettiin vertaisina muiden joukkoon, ja joka sai heidän arvosanansa

hitaasti, alussa huomaamattoman hitaasti paranemaan. Karl Aleksander

oli saavuttanut ensimäisen suunnitelmansa tiellä edistymisen ja onnen

temppeliin.

Kun molemmat pojat kävivät Lüneburgilaisessa palatsissa, näkivät he

harvoin omistajatarta; hän oli alituisesti kiinni milloin yhdessä,

milloin toisessa. Pian tapahtui kumminkin seikka, joka saattoi heidät

likemmäksi hänen persoonaansa. Kesä lähestyi. Jokainen paaseista

hankkiutui lähtemään kotiinsa eri osiin maata. Aleksander

Davidovitschin oli kuitenkin vaikea palata kaukaasialaisiin

vuorilaaksoihin. Matkan pituus, hänen nuoruutensa, vielä vakaantumaton

uskonsa ja vanhan Abchasian ruhtinaan uhkaukset tekivät hänen

lähimmille ystävilleen välttämättömäksi pitää huolta hänestä.

Lüneburgin suuriherttuatar, tuo lämminsydäminen ja alituisesti innokas

sielu, tarjosi sentähden hänelle kodin kesän ajaksi, ja ettei hän

liijan pitkästyisi aikaansa, sai Karl Aleksander seurata muassa.

Suuriherttuatar asui Tsarskoje Selon lähellä jyrkällä rantavierteellä

olevassa niinkutsutussa erakkolinnassa, josta oli leppien latvojen yli

ihana näköala Suomenlahdelle. Kertomuksen mukaan olisi Jakob

Pontuksenpoika de la Gardien pitänyt rakennuttaa talo tänne

Saarismerelle, sillä niin kutsuttiin muinoin keisarillista aluetta.

Rakennuksessa oli sitten asunut Pietari Suuri ja vielä keisarinna

Elisabetkin, kun hän valvoi Tsarskoje Selon huolimattomasti rakennetun,

kehnosti sisustetun, mutta äärettömän loistavan huvilinnan

rakentamista. Viimemainitun keisarinnan kuoleman jälkeen oli

erakkolinna ainoastaan uuden linnan lisäkkeenä, jossa asui milloin

yksi, milloin toinen ruhtinas tai ylimys. Suuriruhtinatar oli asunut

siinä tultuaan leskeksi lähes ihmisikä taaksepäin. Hän oli suurentanut

sitä useilla huoneilla ja lisärakennuksilla, kemiallisella

laboratooriumilla, kasvihuoneella ja nyt viimeksi akvariumilla, jossa

oli kaikkea sellaista mikä nykyisin häntä enimmän innostutti. Hänen

asemansa hovipiirissä oli kerrassaan intoilijan. Hän antautui kaikkeen

samalla lämmöllä: taiteeseen, hyväntekeväisyyteen, kasvioppiin,

musiikkiin, mihin tahansa hän ryhtyi. Niin luonnollinen oli tuo hänen

asemansa, että hänen, jotta ei pettäisi lähimmäistensä odotuksia, nyt

vanhuuden päivinä piti itsensä puhaltaa tuleen, itsensä vireillä pitää

sitä lämpöä ja innostusta, jota vuodet olivat laimentaneet, mutta eivät

sammuttaneet. Puhuessaan siitä, mikä milloinkin oli hänen kiihkonaan,

hymyili hän hienoa, samalla hyväntahtoista ja pistelijästä hymyään,

joka sanoi: "minä tiedän, että tämä menee liiallisuuteen, että te

nauratte minulla, mutta mitä te tahtoisitte tehtävän, kun on

yksinäinen, kun on maaton herttuatar; kukin huvittelee niin hyvin kuin

voi." Ja tuo hymy, tuo sydämen yltäkylläinen hyvyys riisui aseet

kaikilta, arvostelevimmiltakin.

Nykyään oli hän innostunut kalanviljelemiseen. Ja jo ensimäisenä

päivänä, jolloin Karl Aleksander ja ruhtinas muuttivat erakkolinnan

pieneen ylihoitajan rakennukseen, vei hän heidät laboratoriumiinsa,

kuten hän sitä kutsui. Siinä oli uhkea talvipuisto, joka

oli erakkolinnan ruokasalista eroitettu kaksinkertaisella

marmorinsekopylvästöllä ja leveillä portailla. Suuret palmut huojuvine

latvoineen levittivät oksiaan korkean lasikaton alla. Kukkivat

magnoliat varjostivat tuuheilla lehvillään araliain ja saniaisten

valonarkoja lehtiä. Lemuavat Bovardiat levittivät ulkomaista,

voimakasta tuoksuaan keinotekoiseen puistoon. Ilma sisällä oli suloisen

epäterveellistä, lämmintä, raskasta ja veltostuttavaa. Keskellä

puutarhaa oli suuri, porsliinilla päällystetty vesiallas; suuret

majollikka- ja pronssisammakot, puoleksi piilossa punaisten liljain ja

valkeain oljanderein seassa, joivat vettä altaan laidoilta.

Altaan pohja oli kullatuista levyistä, ja sen kristallikirkkaassa

vedessä ui joitakin tarumaisia kaloja, Jaapanin Mikadon lahjoja,

piikkisiä, kummallisia, yhteenkasvettuneita kaloja, toisilla yksi pää

ja kaksi pyrstöä, toisilla päinvastoin, äärimmäisen idän salaperäisen

halun tuotteita, halun tehdä pilaa luonnon kanssa, viekoitella tuo

ikuisesti säännöllinen harhateille.

Eräässä toisessa altaan osassa, joka oli eroitettu edellisestä

matalalla karstakivivallilla, oli kovimmassa veden kuohussa parvia

pieniä taimenia ja vasta haudottuja lohia, jotka pysyivät aivan

liikkumattomina virrassa. Loistavia sateenkaaritaimenia, piikkisiä

pieniä sampia ui sikin sokin kirkkaassa vedessä. Kaikellaisten

kalalajien mätiä astioissa, kouruissa ja purkeissa oli kaikkialla tässä

loistavassa salissa, jonka pienen pinta-alan sisälle oli suljettu

kappale kuumien maiden luontoa.

Kaikkea tuota loistoa hallitsi laiha, kuihtunut saksalainen, suurine

silmälaseineen, valtioneuvoksen nimineen ja monine ritarimerkkeineen.

Suuriherttuatar kertoi suurella innolla niistä parannuksista

venäläisessä lohikalastuksessa, joita hän aikoi saada aikaan.

Taimenen- ja lohenmätiä oli lähetetty virtoihin, jotka jo kauan olivat

olleet kalattomia. Joukoittain amerikkalaisia ja itämaisia kalalajeja

oli istutettu Volgaan ja Nevaan, ja tuolla salavihkaisella hymyllä,

joka loisti hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja todisti hänen innostaan

tuohon työhön ja epäilystään sen menestymisestä, puhui hän niistä

rikkauksista, joita hän siten siroitteli ympärilleen tulevien

sukupolvien hyödyksi.

Aleksander Davidovitsch kuunteli kaikkea tuota suurimmalla tyyneydellä;

ylipäänsä ei mikään tuntunut voivan herättää hänen ihmettelyään, mutta

Karl Aleksander oli saanut nähdä kerrassaan jotain, joka huvitti häntä.

Hän rupesi juurta jaksain kyselemään lohta koskevia yksityiskohtia;

kertoi kaikki, mitä itse tiesi siitä, sen pyytämisestä Merijoessa, sen

vaelluksista Suomen virroissa, ja tunnin kuluessa oli hän tuolla

todelliseen asiantuntemiseen perustavalla innollaan saavuttanut

suuriherttuattaren ja hänen saksalaisen valtioneuvoksensa erinomaisen

suosion. Koko kesän ajan oli hän laboratooriumissa todellisena

apulaisena. Ja ei siinä kyllin; myös sittenkin kun suuriherttuatar oli

kyllästynyt kasvi- ja eläintieteeseen, olivat Karl Aleksander ja nuori

ruhtinas itseoikeutettuja vieraita pienessä rakennuksessa, joka kuului

erakkolinnaan.

* * * * *

Karl Aleksander oli aikaa myöten kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi,

hänen silmänsä olivat vaaleat, silmäterät hyvin pienet, josta hänen

katseensa sai vaaleansinisissä silmissä harvoin tavattavan terävyyden.

Aaltoilevat, ruskeat hiukset sopivat hyvin yhteen keltaisen ihon kanssa

ja tuo, ei vielä täysin kehittynyt, kaareva nenä, oli isä sanonut --

antoi jonkullaisen arvokkaan leiman hänen kasvoilleen. Hänen liikkeensä

olivat sujuvia, käyntinsä varovaista liukumista, kuten niillä, jotka

alituisesti käyvät kiiltävällä parketilla, liukkaalla lattialla. Hänen

puheensa oli pehmeää ja samalla miehekästä.

Häntä veti vastustamattomasti puoleensa ne, jotka olivat muita

rikkaampia ja mahtavampia. Lopuksi kehitti hän itsessään erityisen

yksilöllisen kyvyn löytää sellaisia ihmisiä, käyttää niiden

yhteiskunnallista asemaa hyväkseen. Tämä oli hänelle niin selvänä,

että hänen ei tarvinnut miettiä ja tehdä suunnitelmia, milloin

ja miten hän lähestyisi toista tai toista heistä, jotka kuuluivat

"kymmeneentuhanteen ylimmäiseen", se oli hänen veressään, hän läheni

heitä kohteliaasti vetäytymällä erilleen toisista. Tarkoilla

tuntosarvillaan, terävällä aistillaan tunsi hän, kuka oli hänen

miehiään, ja kuinka hän hänet saavuttaisi, ja ennen tai myöhemmin oli

hän päämäärässä, usein yhtäsuureksi omaksi, kuin ympäristönsä

kummastukseksi. Hän oli myös oppinut toisenkin noista muista suurista

menettelytavoista sellaisilta, jotka ajavat menestystä elämässä takaa,

nimittäin, että kaikki riippuu siitä asemasta, jonka osaa ottaa, ja

että täytyy osata vaatia oikeutena sitä, jonka oikeastaan pitäisi olla

suosionosoituksen.