II.

Eräänä sunnuntaina iltapuolella elokuun lopussa saapui Karl Aleksander

väsyneenä matkastaan pienestä venäläisestä maakaupungista kenraali

Olbersin kanssa Pietariin. Kenraali Olbersille oli koko toimi Karl

Aleksanderin hyväksi, johon hän niin kevytmielisesti oli ryhtynyt

ruumiillisen hyvinvoinnin puuskassa, jo aikaa sitten muuttunut

työlääksi. Päästäkseen jälleen vapaaksi ja niin pian kuin mahdollista

saadakseen palata takaisin maalle oli hän jo edeltäpäin sopinut

lääkärin, johtajan, maaherran ja vahtimestarin kanssa siinä ylhäisessä

sotilaskoulussa, johon Karl Aleksander oli otettu, että poika jo

vuorokautta ennemmin kuin asetukset sääsivät pääsisi laitokseen.

"Laitoksessa," niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa muinaisten

Maltalaisritarien palatsia, joka keisari Paavalin kuoleman jälkeen oli

luovutettu paassien asunnoksi, otti Karl Aleksanderin ystävällisesti

vastaan vanha, monilla rahoilla ja kunniamerkeillä koristettu

sotilasvanhus. Vanha puhelijas mies kantoi Karl Aleksanderin vähät

kapineet yhteen niistä suurista makuusaleista, joissa ilma

kesäkorjausten jälkeen haisi kalkilta ja vernissalta. Karl Aleksander

ei ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä vanhus puhui, mutta oli kumminkin

hyvin kiitollinen ystävällisestä äänenpainosta. Pelolla ajatteli hän,

että hän vanhuksen mentyä jäisi yksin, aivan yksin tähän autioon

asuntoon. Ja kun sotilasvanhus oli poistunut, heittäytyi hän

hillitsemättä yhdelle noista monista vuoteista ja itki niin, ettei hän

moniin vuosiin ollut siten itkenyt. Hän itki ikävästä viheriöiviin

metsiin, virralle loistavine heijastuksineen, mahtavine kohinoineen,

joka kiihoitti päivällä ja vaivutti lepoon illalla, itki ikävästä

tuohon matalaan, köyhään kotiin, jossa hän oli saanut osakseen niin

paljon rakkautta ja huolenpitoa. Hän itki pelosta. Elämä kauhistutti

häntä. Hän tunsi itsensä turvattomaksi tuon kammottavan jonkun edessä,

tuon tulevaisuuden edessä äärettömine vaatimuksineen ja suurine

edesvastuineen. Lopuksi itki hän itsensä nukuksiin.

Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi

ankarasta räjähdyksestä, joka tärisytti koko rakennusta. Unen

huumauksissa nousi hän ylös vuoteellaan ja katseli suurien verhottomien

akkunain läpi, voimatta ensin käsittää, missä oli. Ulkona oli pimeä,

synkät pilvet kulkivat taivaalla. Jalavat palatsin puutarhassa

puistivat kiukkuisesti oksiaan. Ukkosen jyrinä ja pauhina kaduilla

täytti mahtavalla kohinallaan pitkät käytävät ja kaikui tyhjissä

saleissa. Lasit isoissa akkunoissa rämisivät, ikäänkuin huoneen hampaat

olisivat tärisseet pelosta. Yksinään, säikähtyneenä, kauhistuneena

seisoi Karl Aleksander ja kuunteli, mitä hän koskaan ennen ei ollut

kuullut, kuinka sade räiskyi rautalevyjä vasten, kuinka ukkonen jyrisi

korkeain, kummallakin puolella maailmankaupungin katuja olevain muurien

välissä, ja vavisten painoi hän kätensä silmilleen, jotta ei näkisi, ei

huikaistuisi salaman valosta. Hänet, joka ukkosen ilmalla oli istunut

veneessä, maannut niittyladoissa, kuljeksinut metsissä tuntematta

pelkoa, hänet valtasi täällä kun hän tunsi itsensä sisään suljetuksi,

sanomaton kauhu, ja kun se oli hänelle melkein uusi tunne, pelkäsi hän

lopuksi itse pelkoakin. Äkkiä herätti hänen huomionsa syvä huokaus,

joka keskellä luonnon raivoa kuului jostain hänen läheisyydestään. Hän

katseli ympärilleen hämyisessä huoneessa, voimatta kumminkaan eroittaa

mitään, ja nyt kohosi hänen pelkonsa korkeimmilleen. Hän oli juuri

valmis kauhun valtaamana juoksemaan ulos huoneesta, kun hän salaman

valossa näki itsensä ikäisen pojan seisovan kolmannessa ikkunassa

hänestä päin. Hän hengitti helpotuksesta, hän ei ollutkaan yksin,

hyljättynä tässä kirotussa huoneessa. Hänen levottomuutensa tyyntyi

jonkun verran, epäillen meni hän toista vastaan, joka puolestaan tuli

häntä kohden.

Vieras puhutteli häntä jollain ihmeellisellä kurkkukielellä. Kun Karl

Aleksander ei vastannut mitään, sanoi hän hiljaisella äänellä: "Ja

bajuss" (minä pelkään), ja nuot kaksi yksinäistä lasta istuivat liki

toisiaan ja katselivat vavisten taivasta, jossa synkät pilvet ajelivat

toisiaan. Ja kun joku ratiseva salama viilsi taivaan kahteen

puoliskoon, painautuivat he toisiaan vastaan ja odottivat sykkivin

sydämin jyrisevää räjähdystä. Hyljättyinä, unhotettuina etsivät he

turvaa toisistaan ja vielä kauan sittenkin, kuin sade oli lakannut ja

salamat sammuneet, istuivat he äänettöminä kylki kyljessä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi toinen murteellisella venäjän kielellä.

"Karl Aleksander Segerberg! -- Ja sinun?"

"Dodo Davidovitsch Sasdanadsche, Abchasian ja Psamenikin ruhtinas.

"Minä kutsun sinua Karl Aleksandrovitschiksi, se toinen nimi on niin

vaikea," sanoi kaukaasialainen ja katseli tummilla elävillä silmillään

toveria. Ja siitä päivästä oli Karlella lisänimi Aleksandrovitsch niin

kauan kuin hän eli.

Niinä pelon ja levottomuuden hetkinä liittyivät molemmat pojat

toisiinsa ja siitä ukkosenilmaillasta lukivat he ystävyytensä alun.

Dodo selvitti, kuinka hänet oli lähetetty Kaukaasiasta laitokseen ja

kuinka hän kaikille ja kaikkeen outona oli saanut luvan samana iltana

asua makuuhuoneessa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut.

Ja nämät edustajat, toinen siitä kansanheimosta, jonka Venäjä ensiksi

oli kukistanut, toinen Kaukaasian vasta hiljakkoin rauhoitetuista

maista, nämät muodostettaisiin täällä niiksi välikappaleiksi, jotka

sitkeinä vaikka nuorteina, voimakkaina vaikka taipuvina pitävät koossa

tuota monien ei ainoastaan eri kansojen, vaan myös eri kansanrotujen

asumaa valtakuntaa. Kaikilla, mitä keisarikunnassa on ylhäistä ja

hienoa, kaikilla, mitä siinä on aatelia, rotua ja arvoa, ja niilläkin

ainoastaan, jos ovat saavuttaneet korkeimpia arvoja sotajoukossa tai

siviiliuralla, on oikeus koettaa saada pojilleen pääsöä tähän

malliakatemiaan. Täällä sivistettäisiin ja kasvatettaisiin sinisemmän

veren, le double extrait, valtaistuimen ja alttarin puollustajiksi,

vapaana ajan kansanvaltaisuudesta, sosialismista ja nihilismistä.

Täällä oli nuorukaisia, joilla oli Ruotsin vanhimpia aatelisnimiä,

nimiä, joita ristiretkien aikoina olivat kantaneet saksalaisen

ritarikunnan suurmestarit, Puolan ja Liettuan paanit, Orenburgin

hallitsijakaanit ja Kaukaasian klaanipäälliköt. Ne olivat kalliin ja

harvinaisen kasvin taimia, jotka olivat reväistyt kotoisesta

maaperästään, viedyt pois, kauas pois vieraan maan ansariin, että he

sitten, kaiken tuon yhdenmukaisen kasvatuksen, ystävyyden siteiden,

virkapuvun loiston ja tuon yhteistunteen avulla, joka on ominaista

beati possidentes'eille muodostaisivat yhdenmukaisen, täysin sopivan

joukon seisomaan asemillaan milloin ja missä tarvittaisiin. Ne olivat

ikäänkuin ääniä suurissa uruissa, ne antoivat sen säveleen ja soinnun,

jota tuon mahtavan soittokoneen soittaja piti soinnullisimpana.

Ja ilta kului ja yö tuli. Kukaan ei näyttänyt huolehtivan molemmista

pojista. Se vahtimestari, joka oli luvannut pitää huolta heistä, oli

unhottanut heidät. Ja siellä saivat he istua yksinäisinä ja nälkäisinä.

Puutteellisella kielellään puhelivat he toisensa kanssa rakkaimmista

muistoistaan, ja kun he nyt olivat pakoitetut mitä tarkimmin

muistelemaan noita vieraskielisiä sanoja, joita he vasta hiljakkoin

olivat oppineet, ihmettelivät he kumpikin, kuinka paljon tuosta

vieraasta kielestä oli kumminkin tarttunut heidän päähänsä. Kun Dodo

Davidovitsch kertoi fasaanin pyynnistä Psamenekin vuorilaaksoissa ja

vuorikauriin ajosta pyökkimetsissä, sotaretkistä persialaisia ja

kurdilaisia vastaan, silloin loistivat hänen mustat silmänsä, ja hänen

pyöreisiin, lihaviin kasvoihinsa ilmestyi vilkkautta. Hänen pehmeissä,

hennoissa piirteissään oli enemmän ilmettä kuin tavallisesti huomaa

nuorissa itämaalaisissa, ja kaunismuotoinen suu tummanpunaisine

huulineen hymyili viehättävän lapsellisesti. Karl Aleksander taas

kertoi metsänotkoista, elämästä virralla, jäänlähdön loistosta ja

kauneudesta. Kielen yksinkertaisimmilla sanoilla, tapaillen kertoivat

he ikävästään noille rakkaille seuduille ja tulevaisuuden pelostaan.

Poikien kesken puhutaan vielä vähemmän, kuin miesten, ystävyydestä,

mutta missä olot saattavat kaksi nuorukaista yhteen, missä

myötätuntoisuutta ja jaloutta löytyy, missä elämä saa heidät

ajattelemaan, kärsimään ja toimimaan yhdessä, siinä syntyy uskollisuus

ja ystävyys, niin syvä ja lämmin, että se kestää elämän kaikissa

vaiheissa. Sellaista ystävyyttä vastaan murtuu panettelu, se kestää

taistelussa kateutta ja kunnianhimoa vastaan, se ei raukea, ei ajalla

eikä tapauksilla ole voimaa sen yli. Näiden kahden, niin erilaisesta

kansanheimosta, niin erilaisista maista olevan pojan välillä oli

edellytyksiä sellaisen ystävyyden syntymiseen ja varttumiseen.

Kun he illan hiljaisuudessa olivat puhuneet kaikesta, ei siitä, mistä

olisivat tahtoneet, vaan mistä voivat, tyhjentäneet koko venäläisen

sanavarastonsa, riisuutuivat he vihdoin, menivät kumpikin sänkyynsä,

nukkuivat ja näkivät unta kodista, vuoresta, virrasta.

Seuraavana päivänä täyttyi käytävät ja huoneet sadoista pojista ja

nuorukaisista. Entiset etsivät vanhat paikkansa, vastatulleet joutuivat

lääkärin käsiteltäviksi, heidät punnittiin, mitattiin, leikattiin

hiukset ja puettiin virkapukuihin sekä numeroitiin. Heidät oli otettu

tuohon suureen koneistoon, jossa he nyt olivat tuskin huomattavia

voimia, kolmekymmentä vuotta myöhemmin etsittäisiin tuosta rajusta

parvesta suuret käynti- ja jarrurattaat.