I.

Talvi oli ollut paljoluminen, ja sitä seurasi lämmin kevät, joka sai

lumen nopeasti sulamaan ja kevätpurot tanssien kiitämään alas laaksojen

pohjia kohti. Alhaalla laaksoissa paisuivat kaikki joet ja visvat

reunojensa yli ja kiiruhtivat purkamaan yltäkylläisyytensä kaikki

nielevään mereen. Merijoki, joka tavallisesti juoksi niin hiljaisena ja

tyynenä matalan pohjoisen ja jyrkän eteläisen rantansa välissä, virtasi

nyt kohisten ja voimakkaita pyörteitä muodostaen uomaansa eteenpäin.

Kuovit, jotka ikivanhoista ajoista saakka olivat pesineet ja asustaneet

rämeillä, jonka läpi joki osittain virtasi, kasvavien leppäpensaiden

välissä olevassa sarakossa, kahilikossa ja ruovostossa, olivat

suurimmassa levottomuudessa. Niiden pajujen ja leppien väliin

piiloitetut, tavallisesti hyvin suojatut pesät olivat nyt alttiina

jokaiselle, joka veneellä tuli alas Merijokea. Myös käyttivät ne vanhaa

sotajuontaan, äänekkäästi valittamista, matalalla lentämistä ja

pienien, varmojen ja sirojen käänteiden tekemistä kaukana todellisista

pesimäpaikoistaan, ainoastaan eksyttääkseen metsästäjää harhaan.

Mutta se joka ei antanut kuovien pettää itseään, oli nuori Karl

Aleksander, hän oli jo vuosikausia tuntenut niiden pesimäpaikat ja

tahtoi nyt käyttää virran tulvimista hyödykseen -- Karl Aleksander

tunsikin tämän virran paremmin kuin tuskin kukaan muu. -- Täällä sen

partaalla oli hän syntynyt, sen aalloissa uinut, pitkin sen rantoja

metsästellyt, pyydystellyt rapuja ja kaloja. Täällä souteli hän

pienellä veneellään tai ajelehti siinä alas virtaa ja katseli

haaveillen taivaan sineä ja pilvien vaihtelevia valovivahduksia,

katseli leppien tummaa vehreyttä, katseli rämeen haihtuvien

usvien liidäntää silmiensä ohi. Hän oppi virran pyörteistä ja

kirkaspintaisesta juoksusta huomaamaan hietamatalikot ja karit, hän

oppi ruovoston jäykän vihreästä vehreydestä, lumpeen lehdistä, raateen

valkeasta kukasta päättämään, oliko siinä kohden sora-, savi- tai

liejupohja. Syksyisin vaaniskeli hän sinisorsan poikuuksia kahilikossa,

otti selvän saukon kulkupaikoista jokirannalla ja viritti pyydyksiä sen

pienille leikkisille pojille.

Mutta etupäässä oli Karl Aleksanderin huvina, mielihaluna ja ainoana

työnä lohikalastus, jota harjoitettiin tuolla ylempänä koskella vanhan

hovin luona, jossa hän oli äitineen asunut, niin kauan kuin muisti.

Siellä kosken partaalla, sen sulkujen, lohikuoppien ja tokeitten

ääressä vietti hän suurimman osan päiväänsä. Siellä oppi hän

käytännölliseksi, oppi pienillä halvoilla, saatavissa olevilla ja

helposti hankittavilla apuneuvoilla tulemaan toimeen ikuisessa

taistelussa virtaa ja kevättulvaa vastaan, oppi korjaamaan patoja ja

tokeita, pyytämään lohia ja siikoja, oppi, niin lapsi kuin olikin --

hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias -- antamaan tehokasta apua

talouden hoidossa äidilleen, joka oli niin kehnosti varattu elämän

ankaraa taistelua vastaan, ja mahtavan arvostelevalle ja

tyytymättömälle tädilleen.

Nyt oli Karl Aleksander lähtenyt kuovin pyyntiin. Se oli pyyntiä, joka

menestyi vaan harvoin, ainoastaan silloin, kun virta kevätkesällä oli

vielä äyräittensä yli paisuneena. Veneen pohjalla oli hänellä pieni

kori täynnä harvinaisia munia. Hän oli ampunut pari noista viekkaista

linnuista ja keinuili nyt alas virtaa Haksalan lauttaustuvalle päin,

hän tahtoi nähdä kuinka lautta ja myllypadot olivat kestäneet virran

voiman.

Alhaalla Haksalassa oli suuri hälinä: lautta oli poissa, myllypato

samoin. Virta oli vienyt muassaan kaikki veneet, ja mikä oli pahinta,

seisoivat tuolla lauttamiehen asunnon luona maaherran vaunut lukuisan

joutilaan ihmisjoukon ympäröimänä, joka oli syventynyt hiljaiseen ja

pitkäveteiseen tuumailuun siitä, miten korkea herra sellaisissa

olosuhteissa pääsisi Merijoen yli.

Karl Aleksander, joka jo kaukaa voi nähdä että jotain tavatontako oli

tekeillä, ohjasi veneensä muutamien leppien väliin, jotka olivat aivan

vedessä, kiinnitti sen hyvin, kätki saaliinsa veneen perään ja lähti

sitten matalaa, liejuista rantaäyrästä ylös.

Lauttamiehen majan rappusilla seisoi pitkä, komea siviilipukuinen mies

sotilastakki päässä. Hän näytti sillä hetkellä neuvottomalta ja

alakuloiselta. Hän keskusteli lauttamiehen kanssa, mitä olisi tehtävä.

Keskustelusta, jonka Karl Aleksander hyvin voi kuulla, kävi selville,

ettei raskasta lauttaa voitu soutaa paikoilleen ennenkuin seuraavana

päivänä. Ja kun laiturit olivat veden alla, ei asia olisi tullut

korjatuksi, vaikka lautta olisikin ollut saatavissa; ja koska sillä

hetkellä ei ollut yhtään venettä, niin tekisi armollinen herra maaherra

paraiten, jos odottaisi. Ja ikäänkuin tämän johtopäätöksensä

vahvistukseksi sylkäsi lauttamies maahan hyvin kerkeästi ja suurella

painolla. Kaikki hänen puheensa tavallisesti loppuivat tällaisella

toimituksella, jokainen tiesi, että se oli sama kuin allekirjoitus,

sinetti tuomioistuimen päätöksissä.

Karl Aleksanderin olivat maalaiselämän yksinäisyydessä kasvattaneet

hemmoitteleva täti ja vielä hemmoittelevampi äitinsä; hän oli tuskin

nähnyt muita ihmisiä kuin papin ja henkikirjurin, hän oli sentähden

ujo. Ujous pakoitti hänet pysymään syrjässä, liiatenkin kun hän

vaistomaisesti tunsi, ettei hänen pukunsa ollut oikein sopiva

esiintyessä korkean maaherran edessä. Toiselta puolen hän kyllä

huomasi, minkälaisen suuren palveluksen hän voisi tehdä maaherralle,

jos hän nyt astuisi esiin ja sanoisi: "Herra maaherra, minä vien teidät

yli toiselle rannalle." Kuitenkin tuntui hänestä noiden muutamien,

yksinkertaisten sanojen lausuminen mahdottomalta. Kun hän vihdoin oli

rohkaissut itsensä ja päättänyt astua maaherran eteen, kääntyi tämä

pahatuulisena ympäri ja meni majaan, ja tuossa seisoi nuori miehemme

epätietoisena ja epävarmana siitä, mitä tekisi. Vasta kun Karl

Aleksander näki, että hevosia valjastettiin jälleen vaunujen eteen, ja

kuuli että maaherra palaisi takaisin samaa tietä, jota oli tullut,

rohkaisi hän itsensä, astui ylös mataloita rappusia, ja meni

lauttamiehen tupaan ja sanoi tapaillen:

"Minä vien herra maaherran virran yli. Minulla on oma vene tässä

läheisyydessä."

Maaherran kasvot kirkastuivat. -- "Onko sinulla vene, tunnetko sinä

Merijoen, onko sinussa miestä soutamaan virran yli?"

"Minä tunnen Merijoen. Monet kesät olen minä soutanut sen yli kaikista

mahdollisista paikoista."

Ja nyt, kun hän kerran oli päässyt alkuun, hävisi hänen ujoutensa

maaherran ystävällisien silmäyksien tähden ja hän lisäsi rohkeasti:

"Jos herra maaherra nyt menee yli ja odottaa vastaisella rannalla

olevassa kievarissa, saavat lauttamiehet kyllä aamuksi lautan

paikoilleen, ja silloin voidaan herra maaherran vaunutkin..."

"Sinä olet viisas ja käytännöllinen poika. Minä teen niinkuin sinä

sanot, nouda vene tänne!"

Maaherra kutsui Nyströmiään, joka lauttamiehen kanssa sai kantaa

tavarat veneeseen. Lyhyemmän ajan kuin neljännestunnin kuluttua istui

maaherra Karl Aleksanderin veneen peräsimessä, palvelija sai hoitaa

airoja, ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa kuljettiin virran yli.

Oli ihana, auringon valoinen, lämmin toukokuun päivä. Koivut olivat

mitä tuoreimmassa, hienoimmassa kevätvihreydessä. Alava, valoisa niitty

toisella ja jyrkänne tummine leppineen toisella rannalla olivat kauniin

virtamaiseman kehyksinä. Virta itse loisti ja säteili toukokuu-auringon

valossa ja kiiruhti pienine, nopeine, kohisevine aaltoineen ja

pyörteineen merta kohden. Valkoisia vaahtopalloja ui virran

väreilevällä pinnalla, sattui ruokoihin ja ajopuihin, kiviin ja

leppiin, meni rikki, pääsi niistä irti ja yhtyi taas yhteen matkallaan

mereen. Virran yli lenti pääskysiä milloin korkealla taivaan alla,

milloin pitkin veden pintaa niin alhaalla, että siivet viistivät vettä,

pyörähtivät äkkiä ympäri, niin että valkoiset vatsahöyhenet näkyivät,

ja katosivat riemusta viserrellen sinne ylhäällä päin, jossa kosket

kohisivat kevätlaulujaan syvimmällä bassoäänellä. Se oli päivä, muisto,

kuva, joka täydellisesti painui Karl Aleksanderin mieleen, kun hän

ylpeänä ja arvonsa tunnossa seisoi keulassa ja komensi eteenpäin,

oikealle, vasemmalle.

"Mutta missä tahdot sinä meitä laskemaan maalle," kysyi maaherra.

"Missä ranta on jyrkin, sillä siellä on virta syvin," vastasi poika.

"Sinä tunnut todellakin tuntevan nämät rannat, poikani." Ja nyt vasta

tarkastellen nuorta venemiestään, kysyi hän:

"Mikä sinun nimesi on, poikani?"

"Karl Aleksander Segerberg."

"Onko sinun nimesi Segerberg," sanoi maaherra kummastuneena, "ei kai

isäsi kumminkaan ollut majuri Karl Segerberg?"

"Kyllä, isä oli majuri."

"Sitten on sinun äitisi nimi Adelaide?"

"On, se myös, mutta tavallisesti kutsutaan häntä Mariaksi. Isä ei

kärsinyt sitä toista nimeä."

Maaherra katseli suurimmalla tarkkuudella poikaa. "Niin, minä muistan

sen, isäsi ei kärsinyt koskaan sitä nimeä." Ja itsekseen lisäsi: "Niin

sitä Adelaide Olbersin, rikkaan Olbersin ainoan tyttären nimeä oli

lausunut lukematon joukko kaartin upseereja ja neljä ylioppilaspolvea,

se oli jo monia vuosia sitten kulunut ja haihtunut koko nykyiseltä

Helsingiltä. Sen ajan runosepät olivat sepittäneet lauluja, joita sen

ajan laulajat lauloivat Adelaiden kunniaksi. Ja laulu ja puheet, runot

ja soitto, juorut, jutut, panettelu ja halpa pienikaupunkimainen kateus

olivat liittyneet siihen nimeen ja loanneet sen; voi hyvin ymmärtää,

että hurja majuri, kuten Karl Segerbergiä kutsuttiin, piti Adelaide

nimeä häväistynä ja risti vaimonsa Mariaksi. Niin, niin, se nainen on

onnellisin, jolla ei ole minkäänlaista historiaa, se on kyllä varma

ja..." mutta tässä keskeytyi hänen muistonsa ja asettui ajatukset,

sillä vene jysähti rantaan ja nyt oli kysymyksessä maalle nousu ja

sitten jyrkkää rantaa kievariin meno. Maaherralla oli siitä enempi

vaivaa kuin mihin hän pitkään aikaan oli tottunut. Karl Aleksander

kantoi maaherran matkalaukkua ja kulki taakkansa alla käyränä kuin

luokka ylös rantaäyrästä. Kun maaherra oli ehtinyt sisälle kievariin,

käski hän Karl Aleksanderin luoksensa, sulki oven ja nyt alkoi hän

hyväntahtoisella; ystävällisellä tavallaan pojan kanssa pääkuulustelun.

"Äitisi elää ja on kivuloinen, eikö totta? Missä te asutte? Tiedätkö

poikani," lisäsi hän nähdessään, kuinka Karl Aleksander punastui, "minä

voin tehdä nämä kysymykset, sillä minä olin kadettitoveri isäsi kanssa;

minä tunsin äitisi jo silloin kun hän oli pieni, yhtä pieni kuin sinä

nyt, me olimme siihen aikaan hyviä ystäviä, hän ei ole kyllä unohtanut

minua. Nimeni on Jakob Kruse, parooni Kruse, maaherra tässä läänissä."

"Me asumme tässä lähistössä Karttulan hovissa," vastasi poika.

"Äiti on enimmäkseen sairaana, täti hoitaa taloutta, ja ... ja..."

herkkätuntoisen pojan silmät täyttyivät kyynelillä.

"Karttula, sinnehän minäkin olen matkalla tuon ijankaikkisen

riita-asian tähden uittoväylästä ja lohikalastuksesta. Mene, poikani,

ja käske kievarin laittamaan hevoset ja kärryt valmiiksi Karttulan

hoviin lähtemään. Kuuleppas Karl Aleksander, voinko minä olla

Karttulassa yötä?"

Poika epäili muutamia silmänräpäyksiä ja kielsi sitten päättävästi.

"Onko asiat niin kehnosti, Adèle Olbers parka," ja parooni Kruse vaipui

syviin ajatuksiin. Niin, ne Olbersit, ne olivat ihmeellisiä ihmisiä.

Arveltiin, että heidän suonissaan juoksi mustalaisverta.

Kauniita, lahjakkaita, lämminverisiä, kunnianhimoisia ja, kun oli

kysymys niin kutsutusta kunniasta, vähemmän tarkkoja välikappaleiden

valinnassa, mutta kauniita, niin, kauniita. Ja parooni Kruse, kohta

kuusikymmenvuotias, muisti vielä liikutuksella ja lämmöllä erästä

maaliskuun päivää hangella Helsingin ympärillä olevilla mäillä. Mikä

suloinen päivä loistavine aurinkoineen, maidonvaaleine pilvineen

sinisellä taivaalla, väräjävine, vilpoisine, sinineen ja sinipunervaan

vivahtavine varjoineen haapain ja koivujen huurteisten oksien alla.

Aavistus lähestyvästä keväästä humisi aamutuulessa honkien latvoissa

pudisti miljoonittain hienoja lumisileitä alas pajujen norkoista. Tämän

neitseellisen kevään helmassa näki hän hänet, Adèle Olbersin ensi

kerran, nuorena kuin kevät ja yhtä loistavana.

Ja sitten tuo kesäkuun päivä, kukkivien omenapuiden alla. -- Niin, jos

hän vaan olisi pitänyt kaikki, mitä lupasi, silloin olisi elämä kyllä

ollut toisellaista heille molemmille. Mutta hän oli häälyvä kuin tuuli,

hänen lupauksensa heikkoja kuin omenapuun kukat. Ja niin oli se

alkanut, elämä huveissa, joka oli turmellut hänen sydämensä ja

luonteensa, musertanut senkin vähän eheyden, jota hänessä oli. Sitten

oli Segerberg, hulluttelija, tullut, ja hän, hurja majuri, niin, hän

oli kyllä kostanut kaiken sen, mitä hän vuosien kuluessa oli leikkinyt

muiden kanssa.

Parooni Krusen muistot keskeytti Karl Aleksander, joka ilmoitti, että

hevoset olivat valjastetut. Tuntia myöhemmin ajoi parooni Kruse

Karttulan vanhan hovin rappeutuneesta portista sisään.

Aina siitä asti kuin vanha vapaaherratar Marie Louise Stjernstedt

neljäkymmenluvulla kuoli, oli historiallinen hovi ollut rappiolla.

Kymmenvuotisten riitain jälkeen perillisten kesken, joilla oli toiset

nimet ja toisia harrastuksia kuin vanhalla kustavilaisella rouvalla,

oli se kulkenut kädestä käteen. Sitä oli paloiteltu ja jälleen

yhdistetty, sen metsät olivat hävitetyt, sen pellot kedossa, sen

kauniit puutarhat ja puistot muinoin ihanine lehmuksineen olivat

metsittyneet. Päärakennus oli vuosikausia ollut asumatonna, kosteus ja

koit hallitsivat sen sisässä. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä

olivat laatikot, vanhoine perhekuvineen, jotka kreivinna Lindencrona

muinoin oli Karttulan hoviin lähettänyt, avaamatta. Jollei Karttulan

hovin kantatilaan olisi kuulunut kruunun lohikalastus, olisi kyllä sen

viimeinen omistaja, eräs kenraalimajuri Olbers, jota kukaan ei tällä

seudulla ollut koskaan nähnyt, kyllä aikaa sitten menettänyt tilan.

Paitsi lohikalastusta, oli hänellä vielä toinenkin syy pitää tilaa

hallussaan. Majurin rouva Segerberg, hänen serkkunsa, oli natonsa

kanssa asunut siinä aina naimisestaan saakka hänen muinaisen toverinsa,

hurjan majurin kanssa. Hän ei voinut säädyllisesti ajaa noita nyt jo

vanhoja ihmisiä maantielle, sillä mitään muuta kotia, paitsi tuota

rapistunutta puutarharakennusta Karttulan hovissa, ei kummallakaan

naisella ollut. Täällä elelivät he vapaasti vuoden toisensa perään,

käyttivät hyväkseen, mitä saivat metsästä ja maasta jättivät

lohivuokran koskematta kenraalimajurille.

Parooni Kruse ajoi ruohoa kasvavaan pihaan, pysähtyi rapistuneen,

narisevalattiaisen verannan eteen, astui sisälle pieneen eteiseen, joka

sai kaiken valonsa kirjavalasisista ovista. Karl Aleksander riensi

sisälle, ja siitä kiireisestä siivoamisesta, joka kuului huoneista,

ymmärsi parooni Kruse, minkälaista levottomuutta hänen käyntinsä sai

aikaan talossa. Parooni astui vierashuoneeseen, joka oli tyhjä, ja

istui vanhanaikuiseen nojatuoliin. Hän odotti kärsivällisesti tässä

hiljaisessa huoneessa, jossa nytkin, jolloin luonnon kevät tuolla

ulkona kuohui, oli niin hiljaista, että tuntui, jottei yksikään ajatus

kapinoinut eikä väsyttänyt itseään väkivaltaisissa ponnistuksissa

näiden valkoisten seinien, tuon valkoisen katon ja lattian

sisäpuolella; tänne olivat rauha ja uni suljetut.

Kaikella huoneessa oli köyhän, halvan nykyisyyden leima loistavan

menneisyyden pohjalla. Huone oli matalakattoinen, vaillinaisesti

kalustettu yksinkertaisen Louis XVI:sta tyyliin sinisen harmajaan. Eräs

otsikko keltaisine kentaurineen valkoisella pohjalla ja erään vanhojen

parooni Stjernstedtien kuva, joka synkeästi katseli alas nykyisiin

asukkaisiin, ikäänkuin he olisivat olleet kuokkavieraita hänen

talossaan, muistuttivat, että paikka oli nähnyt parempiakin päiviä.

Kevätaurinko muodosti lattialle irvikuvan akkunasta. Eräs ruusu levitti

hienoa tuoksuaan. Kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, niin hiljaista,

että kuului kärpästen surina, kun ne tanssivat katrilliaan

kynttiläkruunun ympärillä.

Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui majurin rouva Segerberg,

välinpitämättömänä, ei iloisena eikä pahatuulisenakaan meni hän

tervehtien parooni Krusea vastaan.

Tuosta muinoin kauniista Adèle Olbersista ei ollut mitään jäljellä, ei

edes nimeäkään: hänen nimensä oli nyt, kuten mainittiin, Maria. Krusen

edessä seisoi lihava, turpea, ennen aikaansa vanhentunut nainen. Kun

tuo nainen nuoruutensa päivinä oli etupäässä ja yksinomaan kiintynyt

kieltämättömän moniin suloihinsa, joita hänen omassa vienossa

olennossaan silloin oli, huomasi hän vanhuutensa päivinä, jolloin nuo

sulot olivat häipyneet pois, itsensä täydellisen välinpitämättömäksi

elämässä ja elämään. Kun hurja majuri sai hänen myönnytyksensä, ymmärsi

hän kyllä, että hän sai sen viimeisenä apukeinona. Tieto siitä teki

hänet vielä raaemmaksi ja välinpitämättömämmäksi, kuin hän luonnostaan

oli, ja hänen kovassa koulussaan laskeusivat Mariassa viimeisetkin

sirut hänen vähän kehittyneestä henkisestä elämästään pohjalle. Se

tapahtui samaan aikaan kuin majuri Segerberg hävitti viimeisenkin, mitä

hänellä vielä oli jäljellä vanhan Olbersin rikkauksista. Maria

Segerbergistä oli tullut tylsä, välinpitämätön ihminen, joka ei enään

kärsinyt köyhyydestään, nurjasta asemastaan elämässä; hän oli tyhjä

kuin puhallettu muna, hänen puheensa oli vanhojen opittujen

lausetapojen koneellista toistamista.

Parooni Krusea vaivasi tämä kohtaus enempi kuin hän oli kuvitellutkaan.

Tuo oli siis Adèle, se kaunis Adèle, joka kerran oli herättänyt eloon

hänessä hienoimmat tunteet, rakkaimmat ja vienoimmat unelmat, saattanut

hänet säädyttömän pojan itsekkäistä harrastuksista jalompaan,

hienotunteisempaan ja rikkaampaan henkiseen piiriin. Tuolla istui hän

nyt, panematta vähintäkään arvoa menneisyydelle, ja valitteli elämän

suuria ja pieniä kurjuuksia. Poroporvarillisesti häpeemättä esitti hän

köyhyytensä, osoitti riippuvan asemansa, aavistamatta, että etupäässä

hän itse oli syynä suurimpaan osaan kaikesta tuosta.

Paroonista tuntui sentähden todelliselta helpotukselta, kun vihdoin

vanha neiti Sandra Segerberg tuli sisään ja alkoi suurella

taitavuudella esittää riitakysymystä uittoväylästä virrassa. Hänellä

oli kuten kaikilla Segerbergeillä hyvä pää ja paljon toimintahalua. Jos

hän Karttulassa olisi ollut omalla pohjallaan, jos hänellä olisi ollut

omat harrastukset valvottavina, niin olisi hän epäilemättä kohentanut

tilan jälleen kuntoon; mutta paitsi sitä että hän tunsi halveksimisen

sekaista sääliä kälyänsä kohtaan ja inhosi koko hänen sukuansa, oli

hänessä suuressa määrässä tuota luukovaa vanhan neidin itsekkäisyyttä,

jota niin usein tapaa vanhemmissa naimattomissa naisissa, ja se sai

hänet, huolimatta kurjuudesta, niin, itsekohtaisista eduista, antamaan

kaiken mennä menoaan -- -- se ei koskenut häneen, Karttula ei ollut

hänen. Ainoastaan yhdessä suhteessa olivat he yksimielisiä kälynsä

kanssa, hän rakasti Karl Aleksanderia, niin, joskus tuntui, enempi

kuin hänen äitinsä. Tuskin oli hän aavistanut parooni Krusen

myötätuntoisuuden poikaa kohtaan, ennenkuin hän koko pontevuudellaan

ryhtyi Karl Aleksanderin etua ajamaan, ja matkalla koskelle ja

uittoväylälle pakoitti hän maaherran "tekemään," kuten hänen sanansa

kuuluivat, "enemmän kuin herra parooni voi pojan hyväksi."

Kun toimitus Karttulan hovissa oli lopetettu, matkusti parooni Kruse

helpotuksen tunnolla pois vanhasta aatelishovista. Tuo köyhyys ilman

arvokkaisuutta oli hänestä tuskallista, ja hän ajatteli itsekseen, eikä

ilman ahdistusta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos

Adèle Olbers olisi tullut hänen osalleen. Nyt matkusti parooni Karl

Aleksanderin seuraamana Haksalan kievariin, ja kun hänen joka

tapauksessa tulisi viipyä koko ilta siellä päätti hän heti ryhtyä

kysymykseen Aleksanderin tulevaisuudesta.

Jälleen kuulusteli hän poikaa, sai tietää, että hän oli käynyt koulua

Porissa, että, kun tarkoitus aina oli ollut että hänestä tulisi

kadetti, hän oli hankkinut jommoisetkin tiedot venäjän kielessä. Ottaen

huomioon nämät seikat, kirjoitti hän vanhalle Andrei Ivanovitsch

Olbersille Pietariin. Hänen kirjeensä ilmaisi suuttumusta ja samalla

kertaa sääliä tuota naista kohtaan, joka kerran oli ollut häntä niin

lähellä, hän rukoilemalla rukoili Andrei Ivanovitschia pitämään huolta

nuoresta sukulaisestaan ja lupasi auttaa häntä koettaessa saada poikaa

kunnollisesti kasvatetuksi.

Parooni Krusen kirje saapui Andrei Ivanovitschille, juuri kun hän hyvän

päivällisen jälkeen monine viineineen ja likööreineen istui suuressa,

autiossa, kehnosti lakaistussa ja tomutetussa poikamiesasunnossaan

Pietarissa. Lämpö ja voima paroonin kirjeessä vaikutti vanhaan

itsekkääseen niin että hän varomattomana silmänräpäyksenä, totellen

ensimäistä vaikutusta, sähkötti paroonille: "Lähettäkää poika tänne,

minä teen, mitä voin hänen hyväksensä."

Siten lähetettiin Karl Aleksander raikkaasta vilkkaasta elämästä

Merijoella ensin Pietariin ja sieltä erään koulunopettajan perheeseen

Staraja Russassa, jotta hän kesän aikana täydentäisi tietojaan venäjän

kielessä. Kun Olbers oli kenraali ja hänellä oli taistelujen jälkeen

Kaukaasiassa Yrjön risti, ei hänellä ollut mitään vaikeuksia saada

sukulaistaan Karl Aleksander Segerbergiä, köyhän sotilaslesken

poikaa paassikouluun. Vielä vähemmän vaivaa oli hänelle saada

ministerivaltiosihteerin luona aikaan, että Karl Aleksanderin

kasvatuskulut suoritettiin keisarin suomalaisesta käsirahastosta.