Heinäkuun 20 p.
Tänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti
puuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko
lisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja
tytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.
Illalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa,
entisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt
toiveittensa päämaaliin.
Silloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet
särkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman
tapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi
säädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa
puhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan
jos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.
Kaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin
tätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.
Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan
todellisen ja vakavan.
— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän
te kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.
Hän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan
mitään merkitä.
— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee
olemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan
tätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun
varmasti minusta pääsette.
Hän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän
selitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole
varsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on
näyttänyt.
— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi
hän.
— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua
kohtaan.
— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut
sama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.
— Se olisi?
— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.
— Tekin?
— Minäkin.
Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:
— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta
minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa
kuulumaan.
Hän naurahti.
— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.
Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin.
Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut
rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.
— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin.
Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä
lähtemään.
Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa
nähtävän mielihyvälläkin.
— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti,
jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo
senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.
— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.
Hän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.
Kemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen
pienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat
kuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.
He tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen
aamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti
kuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.
Tieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka
mieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.
— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.
Minä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista,
kun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta
turvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole
maailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja
osaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin
jouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla,
jos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla
toisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota
nytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin
isä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa
huolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat
vanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole
saanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana
miehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.
Löfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin
suoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme,
mutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin
minä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki
taaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää
koskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat
samat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen
vuotta sittenkin.
Ja varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään
vastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä
kehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan
tämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää
säännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä
maininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.
— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.
Olisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle
itselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.
Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.
Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota
Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun
persoonani muuta niin eikä näinpäin.
Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa
kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus
mielessäni pysyy.