Heinäkuun 22 p.
Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina
surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.
Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei
huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle
pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän
jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja
puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle
tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus
oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua
illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.
Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli
ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.
— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan
viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.
Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi
annettavaa.
— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme,
hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa
entisten suhteitten unohdusta.
Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan
pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa,
päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla
lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.
Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut
en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää,
ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta
minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin
kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin
osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa
ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin,
jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja
perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen
kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne
esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen
ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa
asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani.
Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin
pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään
lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä
tapasin.
Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan
valittava ja nuhteleva.
— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin
ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän.
Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta
pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee
kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.
Hyvästellessä sanoi hän:
— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä
ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.
Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi
minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä
kiirehdin lähtöäni.
Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin
joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni
kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua
entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.
Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi
näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin
kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.
* * * * *
— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä
taloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä
olisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.
Selitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen
poissaolonsa takia jäänyt tekemättä.
Asplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti.
Monta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi
aikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas
mennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan
Nurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen
kokonaan.
— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.
— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan,
siksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi
tapahtunut vääryyttä muita kohtaan.
— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti
toimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi
onnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.
Hän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.
— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin
se Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka
erimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan
sovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme
aikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut
teidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.
Pyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme
kaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden
toimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen
persoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.
— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi
hän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna.
Paria vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet
yhtiölle.
Kysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?
— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri,
kiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen
vieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt
etupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet
ihanteittansa onnistumiselle.
Illalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa
entisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli
entisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies,
John Nurhonen.
Kaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt
tyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman
raskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja
tarpeeton ihminen minä maailmassa olen.
Aivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:
— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi
luullakseni ostettavissa.
Minä aivan kuin heräsin mietteistäni.
— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.
— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.
Ja nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä
metsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.