Heinäkuun 15 p.
Tänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa
ruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja
lämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat
häntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja
pelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.
Minun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen hauki
piilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen.
Mutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää
puikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä
leikissä mukana ollen.
Itsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on.
Kun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat
he uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon
uivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin
varmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen
enempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa uudestaan.
Aivan kuin ihmiselämässä.
Leikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian
matalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te olette
silloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien vatsoille,
silloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku jokaisessa
makupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä. Vaara joka
puolella.
Mutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te
heikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi
kohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette
pienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa olonne
vaan väliaste toisten olemukselle.
Näin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon istuessa
vierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.
— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.
— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele. Mene
tuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia mökin
lapsia osoittaen.
— Tuleeko setäkin? kysyi hän.
— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.
— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?
— Leikki, leikki.
— Onko hyvä paljo leikkiä?
— On, Ainoni. Nuorena pitää leikkiä ja olla iloinen. Kun kasvaa isoksi
ja tulee vanhaksi, niin leikit muuttuvat tosiksi.
— Miksei voi vanhanakin leikkiä?
— Silloin on niin paljon muita huolia. Silloin pitää tehdä työtä, että
te pikku Ainot saatte aikanne iloita.
— Ketä varten setä tekee työtä?
— Voi lapseni, kun minä sen tietäisinkin. Sedällä ei ole ketään, jonka
vuoksi hän elää, ja siksi setä näin syrjään vetäytynyt onkin.
— Miksi setä on yksinään?
— Ei ole toveria.
— Kun Aino tulee isoksi, niin Aino tulee sedän toveriksi.
— Rakas lapsi! Silloin sedällä on kyynärä hyveä maata, pari pappien
sanoa, kolme lukkarin lukua, kerta kellon helkähystä. Setä on silloin
jo kuollut.
— Kuka sedän hautaa?
— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.
Hän katsoi minua kummeksuen.
— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.
Otin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.
— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy erota.
Hän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan
päästä setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta
tervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä soutuveneellä.
Pikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.
Otin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli
eväät mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun
olimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme,
keitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa siimeksessä,
äskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan häiritsemättä. Kesäinen
luonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja melkein leikimme kuin
mökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko Raivakin olisi parisen
vuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi kaikki raskasmieliset
ajatukset, melkeinpä unohdin nykyisen asemani ja olin kuin ennen aikaan
Löfbergiläisten veneretkellä.
Kiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja ihailimme
sieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä kasvullisuudessa olevia
saaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja selänteitä. Näkyi myös läheinen
kaupunki.
Näköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan
kaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan!
kuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä
keskusteluani pikku Ainon kanssa. "Kuka sedän hautaa", toistin ääneeni,
aivan kuin ajatuksissani.
Hilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään sen
enempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme, piirtelimme
maata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin luulen meidän
toisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme. Emmekä me paikoiltamme
liikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni alhaalta kutsui Hilmaa kahvin
keittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.
— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme, eihän kaikki
tässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee. Mutta elämän
kohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi vesikupla särkyy,
pitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän päämaali pirstautuu, on
muodostettava itsellensä toinen ja suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.
— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran mahdollinen
uraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta sitten jätin tämän
kaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa voivani alottaa uuden,
kokemuksiini perustuvan elämän. Mutta mitään sellaista ei oloni sen
jälkeen ole ollut.
— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain
yrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi
vielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.
— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua.
Meille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi
ja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu
keskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.
— Se riippuu hänestä itsestään.
— Kenties, vastasin verkalleen.
Olimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien olimme
lähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa hämmästyttävän.
Hän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.
Illalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin
maantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales laskeutuessani
istuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin muistelmiini. Kulin
ajatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain, jolloin olimme maalle
ajaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun kohtalooni.
Se oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin Hilman
kanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista
Hilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella
avomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen,
kuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä
kuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut. Koko
menomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat samat asiat
meillä keskustelun aiheena.
Granberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen, joka oli
tapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin vuosikokouksen
aika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden menoarvio, samallainen
kuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu lehden menettelytavasta eikä
muutenkaan viime aikain tapahtumista puhuttu. Mutta selvään huomasi
Granbergilla jotain olevan tekeillä.
Sen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä tyynenä,
vaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja vakuutukset
asiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet. Olisin ollut
sovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan lakkautukseenkin, jos
keskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan olisi ollut pelastettavissa.
Myöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin vakava, melkein surumielinen.
Rouva Nurhosta edusti kokouksessamme John.
Ensiksi ilmoitti Asplund että John ja Selim nyt olisivat tilaisuudessa
ottamaan yhtiössä vielä avonaisena olevan viidennen osan, kun kippari
Saira on suostunut heille lainaamaan tähän tarvittavat 10,000 markkaa.
Helander selitti ettei mainittua osuutta enää voida tällä summalla
saada, vaan että se maksaisi viidennen osan liikkeen nykyisestä arvosta.
Mutta emmehän mekään ole enempää maksaneet, sanoi Asplund, ja
Nurhosille on tämä osuus alkujaan luvattu.
— Heille on luvattu oikeus päästä osakkaaksi, mutta hinnan tulee olla
liikkeen arvon mukainen. Silloin, monta vuotta sitten, kun yhtiö
perustettiin, olisi hinta ollut 10,000 markkaa. Suottako me siis tässä
oltaisiin vuosikausia rimpuiltu vekseleissä, kerjätty takausmiehiä,
kiinnitetty rahojamme ilman mitään hyötyä, itse vaan maksaen niistä
kalliita korkoja. Meidän voitto-osuutemme on jätetty liikkeesen ja
pitäisi siellä löytymän, sanoi Helander.
— Nyt on parempi ostaa minun osuuteni kuin uusia osia ajatella, sanoin.
— Ja minun, yhtyi Helander.
— Teillä on omat selityksenne, vastasi Asplund miettivänä.
Nurhonen kysyi paljoko minun osuuteni maksaisi?
— Neljännen osan liikkeen nykyisestä kirjanpitoarvosta, vastasin.
— Kylläpä te tahtoisitte hyötyä.
— En enempää kuin minkä muutkin ovat hyötyneet, vastasin.
Kun sitten ryhdyttiin kokouksen varsinaisesta asiasta puhumaan,
esitti Asplund vaatimuksensa täsmällisin sanoin. Hän tahtoi kaiken
juomatavarankaupan lakkautettavaksi, koska hänen vakuutuksensa ei
sallinut hänen olevan tämän tavaran kauppiaana, sitten tahtoi hän
Nurhosille oikeutta päästä viidenneksi yhtiömieheksi 10,000 markalla
ja viimeksi, koska hän oli yhtiöön ruvennut ja sen perustamisen
yleiseenkin ymmärtänyt Nurhosten vuoksi tapahtuneen, että Selim otetaan
liikkeen palvelukseen.
— Tämä olisi hyvä senkin vuoksi, sanoi hän, kun Saarela nähtävästi
hankkii eroaan, että olisi useampia asioihin perehtyneitä miehiä
talossa.
— Hankin eroani? toistin minä kysyvästi.
— Niin, me olemme kuulleet viimeisen matkasi tarkoittaneen paikan
hankintaa itsellesi.
— Te kuulette enemmän kuin itse tiedänkään, sanoin. Ennenkuin voin
hankkia itselleni uutta tointa, täytyy minun päästä tästä vapaaksi.
— Minä toivoisin edelleen voitavan olla yhdessä, vastasi Asplund. Sinun
pitäisi vaan antaa enemmän valtaa sisälliselle ihmisellesi.
— Heitä nyt nuo moraalisaarnat toiseen kertaan, keskeytti Helander.
Onko vielä muita vaatimuksia?
— Ei ole. Sen vaan voisin lisätä että juomakaupan lakkauttamisesta
luultavasti olisi taloudellistakin hyötyä, koska siten saataisiin
se suuri ostajakunta, joka nyt on kauppiaihin suuttunut, ja jotka
aikovat perustaa erityisen yhtiökaupan, meille siirtymään. Tästä voisi
olla enempi hyötyä kuin juomatavarakaupasta, jonka hyödyn Saarela
liioittelee.
— Usko nyt miten tahdot, sanoin.
— Ja luota Renforsin matkueesen, lisäsi Helander. Minä kuitenkin hyvin
vähän luotan periaatteisiin, silloin kun on kaupasta kysymys. Jokainen
ostaa sieltä mistä saa huokeammalla ja parasta. Minun ehdotukseni siis
onkin, että myöntioikeudet haetaan, ja vasta tuonnempana päätetään
niitten käyttämisestä, että Nurhosten on maksettava osuudestaan täysi
hinta, ja että Selimin ja muitten apulaisten palvelukseen ottaminen
jätetään yksinomaan liikkeen hoitajan asiaksi.
Asplund sanoi, jos näin päätetään, täytyvänsä erota yhtiöstä ja
esitteli omaansa ja Nurhosten osuutta meidän ostettavaksi.
— Silloin me perustamme uuden oman kauppamme, lisäsi Nurhonen
uhottelevasti.
Helanderin kärsivällisyys loppui. Hän käveli kiivaasti lattialla
ja puhui kovalla äänellä. Rohkeilla väreillä kuvasi ja kertoi hän,
mitenkä hänkin oli tähän yhtiöön joutunut ja mistä tilasta liike oli
pelastettu. Ja nyt, kun tähän on kiinni kietoutunut, sotkette te kaikki
asiat ja osoitatte kiitollisuuttanne tekemällä jatkuvan yhteistoiminnan
mahdottomaksi, sanoi hän. Miestä vastaan, jota menestyksestä melkein
yksinomaan on kiittäminen, te rettelöitte ja kaikellaisine mahdottomine
vaatimuksinenne laitatte sietämättömän välin itsellemme. Kun näin
teette ja paitsi muuta laitatte meidät kaikkien kaupunkilaisten naurun
esineeksi puheinenne omista kaupoistanne ja muista typeryyksistänne,
niin olkaa sitten myöskin miehet vapauttamaan toiset näistä kahleista.
Hän vaikeni. Asplund selitti ettei hänellä ole mitään osaa kaupungilla
kiertävään juttuun Nurhosten omasta kaupasta. Sellainen juttu oli
saanut alkunsa Johnin lapsellisista puheista, joita hänkään ei
hyväksynyt.
— Omasta puolestani en ollenkaan välitä teidän menettelystänne, jatkoi
Helander Asplundin selitystä kuulematta. Minä tästä kyllä pääsen
erilleni.
Sitten kertoi hän olevansa hakenut erästä virkaa toisella
paikkakunnalla, jotenkin varmasti sen saavansa ja puolen vuoden päästä
täältä muuttavansa.
— Silloin täytyy teidän ostaa minun osuuteni, jos ei Saarela siitä
huoli. Ja jos ette sitä tee, niin myön sen vaikka huutokaupalla kenelle
tahansa.
Tästä hänen muuttoaikeestaan emme kukaan tietäneet ja se vaikutti
kaikkiin hämmästyttävästi. Jäimme pitkäksi aikaa sanattomiksi.
— Asiain näin ollessa, sanoin viimein minä, teen samalla tavalla.
Yksinäni en tähän seuraan jää.
— Mutta eihän meissä ainakaan ole teidän molempien osuuden ostajaa,
sanoi Asplund hiljaisella äänellä, eikähän me kyetä takausasioitakaan
järjestämään, jos Helander ne jättää. Enkä minä puolestani muutenkaan
haluaisi enempää näihin kauppa-asioihin sekaantua.
— Ostakoot sitten Nurhoset niillä Sairan rahoilla.
— Eivät ne siihen riitä.
— Silloin ei auta muu kuin myödä sille, joka tästä pesästä pelastaa.
— Kovin ikäväähän tuo olisi Nurhosillekin, jos osuudet aivan
tuntemattomien vieraitten käsiin joutuisivat, sanoi Asplund.
— Sille minä en mitään voi, vastasi Helander. Teillä on asiat
järjestyksessä, mutta kun ne tahdotte sotkea, niin sotkekaa.
— Ettekö te voi suostua meidän esityksiimme? kysyi Asplund.
— Emme.
— Mahdoton meidänkin on teidän osuuksianne ostaa.
Helander jatkoi kävelyään.
— Sitten ei löytyne muuta keinoa kuin ilmoittaa koko liike myötäväksi,
sanoin minä.
— Jätetään asiat hoitamatta ja annetaan mennä konkurssiin, niin
tottapahan siten päästään erillemme, sanoi Helander, otti hattunsa ja
läksi pois, minun lisätessä:
— Siihen onkin hyvä tilaisuus. Kahva on jo sanonut irti lainansa,
luultavasti näitä rettelöitä ja teidän uusia omia kauppojanne peläten.
Helanderin mentyä emme me toiset sanaakaan keskenämme puhuneet. Minä
poistuin konttorista toisiin huoneisiin ja viivyttelin siellä kunnes
Asplund ja Nurhonen olivat lähteneet.
Ajeluretkemme oli pari päivää tämän kokouksen jälkeen, enkä sillä
välillä ollut Asplundia nähnyt. Hän oli rouvineen pyydetty seuraamme,
mutta he eivät olleet saapuneet.
Näitä asioita kerroin minä Hilmalle matkallamme. Hyvien välien takaisin
palaamisen toivon kuvittelin lopullisesti itsestäni hävinneen ja
selitin pikaisen paikkakunnalta poistumiseni välttämättömyydeksi. Pidin
itseäni loukattuna ja olin uhkamielinen, samalla kun minua vaivasi
sisällinen, kauvan pidätetty tunne, jonka nyt, kun kaikki unelmat
olivat särkyneet, kaikki salaiset toiveet osoittautuneet mahdottomiksi,
halusin antaa virrata ulos kuin suletun ilman särkyneestä kumipallosta.
Päätin tällä matkalla tunnustaa tunteeni, sanoa kuin viimeisenä
hyvästinä mitä mielessäni on ollut. Ja silloin olisi minun osani
loppuun näytelty.
Kuta pitemmälle paluumatka kului, sitä levottomammaksi tunsin itseni,
kunnes tätä mäkeä noustessa pakottauduin puhumaan, kuin pahaa tehnyt
lapsi anteeksi pyytämään. Oltuani hetkisen henkeäni pidätellen
vaiti, sanoin viimein kurkkuun tarttuvalla, vastaan ponnistuksistani
huolimatta värähtelevällä äänellä:
— Kuulehan Hilma!
— No? vastasi hän, huomattavasti aavistaen mille alalle keskustelumme
oli siirtymässä.
— Ennenkuin minä jätän tämän kaupungin, täytyy minun tunnustaa sinulle
jotain.
— Mitä se olisi? kysyi hän hiljaisella, myöskin värähtelevällä äänellä.
Mutta sen pitemmälle oli minun vaikea sanoa, ja melkein huomaamattani
poikkesin vielä tunnustukseni seurauksia ennakolta lieventämään.
— Älä vaan väärin ymmärrä minua, sanoin.
Hän oli hetkisen vastaamatta, ja kysyi sitten hiljaa:
— Mitä sinulla siis olisi sanottavaa?
Silmänräpäyksellinen ajatusteni kokous, kosketus liipasimeen, ja
laukausta oli mahdoton estää.
— Minä olen, suoraan sanoen, kauvan ollut sinuun rakastunut — — älä
nyt hämmästy, en minä kosi — — mutta minä en voi olla sitä sanomatta,
minun täytyy tämä salaisuuteni paljastaa, toivoen siten parempaa rauhaa
mielelleni ja tunteilleni — —
Olimme kauvan vaieten. Viimein tartuin minä hänen käteensä, pusersin
sitä ja kysyin:
— Onko sinulla mitään minulle sanottavaa?
Hänellä oli kyyneleet silmissään kun hän vastasi, antaen kätensä olla
minun kädessäni:
— Mitäpä minä siihen osaan sanoa — — olenhan minä sen huomannut, samoin
kuin sinäkin kyllä olet — —
Hän ei saanut enempää sanotuksi. Eikä me jälellä olevalla matkalla
puhuttu sanaakaan muuta kuin että hän kaupunkiin tultuamme pyysi
eroamaan muitten joukosta ja ajamaan hänen kotiinsa. Kaikkien oli
tarkoitus vielä kokoontua Löfbergilään.
— Hyvästi!
— Hyvästi!
Minäkin menin kotiini, sydän kiehuvana, levotonna. Miten suloinen tunne
olisi mahtanut olla kuulla hänen jatkavan lausettaan: "samoin kuin
sinäkin kyllä olet — — —" Nyt sen sijaan olivat tuskani suuremmat kuin
jos en ollenkaan olisi puhunut, sillä minä olin kadottanut toivoni.
Miksi piti minun esittää asia siinä muodossa, ajattelin, ettei hän
voinut siihen vastata, suoraan sanoa sanottavaansa hänkin. Se olisi
jäänyt surumieliseksi, vaan samalla tunnerikkaaksi muistoksi näiltä
ajoilta. Tahi olisi se voinut muuttaa kaikki muutkin asiat hyväksi
jälleen, joko niin tahi näin päin. Olisin varmaan saanut rauhallisemman
mielen.
Mutta nyt luulin minä kaikki tässä kaupungissa pidättävät siteeni
olevan katkottuja. Häviämisemme toisten joukosta herättää tietysti
huomiota, he arvaavat syyn, ja minun on mahdoton enää käydä
Löfbergilässäkään, ajattelin. Päättelin mahdollisimman pian puhdistaa
paikkakunnan tomun jaloistani. Mutta rauhoitusta ei sekään ajatus
tuonut. Loioin sohvallani ja puhuin ääneeni kuin mielipuoli, kuin
näyttelijä osaansa harjoitellen. Valitsin sanoja ja muotoja, miten
minun olisi pitänyt tunteeni tulkita, ja asetin vastaukset Hilman
suuhun. Mutta samalla kun todellisuuden muistin, hypähdin raivostuneena
seisomaan.
Näitä kaikkia minä tänä iltana maantien varrella istuissani muistelin.
Mikä omituinen yhtäläisyys elämässäni silloin ja nyt. Tunteeni
ovat levottomat nytkin, ja ovat ne samoja toivottoman tunteita kun
silloinkin. Nytkään ei minulla ole mitään tulevaisuutta, ei mitään
kiintopistettä edessäni, johonka jotain voisin keskittää ja kohdistaa.
Ja kumminkin on minussakin elävä ihminen omine toiveineni ja haluineni.
Voi, miksi niin on!
Jos olisin tuon kysymyksen tehnyt suoremmassa muodossa ja saanut siihen
toivomani vastauksen, mitenkähän silloin olisivat kaikki muutkin asiani!
Mitenkähän?