Heinäkuun 10 p.
Tänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo
monet vuodet hartioillaan.
Menisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta
kun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän
kesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.
Kovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä
harvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun
toisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin
velvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en
luullut muita vieraita luonaan olevan.
Samana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä,
kuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä
menin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin
silloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään
toisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi
syytä.
— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta
jos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.
Ja minä jäin.
Keskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti
pakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran
vilkastuttiin.
Rouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut
lainaksi liikkeen varoista.
— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko
kuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.
En ollenkaan sitä epäillyt.
— Mutta kyllä se laina minua pelottaa, jatkoi hän. Millä minä sen
maksan? Etteivät vaan herrat sen kautta joutuisi vahinkoon.
Hätäkös teillä nyt enää on, vastasin. Molemmat pojat ovat jo
ansaitsemassa ja Miia neidistä kai pian tulee rouva, lisäsin hymyillen.
— Kenen? ehätti Miia kysymään.
— No, en minä salaisuuksia tiedä, sanoin ja katsoin syrjäsilmäyksellä
kuulematta olevinaan olevaa Kemppaista. Ajattelen vaan ettei tuollainen
kaunis neiti kauvan äitinsä kotona saa olla.
— Pyh!
Kaikki naurahtivat. Minä jatkoin:
— Toivottavasti myöskin liikkeestä voidaan pian ruveta voitto-osuutta
jakamaan, kun on päästy juoksevista veloista ja raha-asiat yleensä
saatu varmemmalle kannalle. Tähän asti on rahoja tarvittu varata
tekeillä olevaan uutisrakennukseenkin.
— Niin, siellähän kovin rustataan ja rakennetaan, vastasi rouva. Kun
herrat eivät vaan liikoja laittelisi, etteivät joutuisi vahinkoon.
— Eihän tässä muu ole auttanut, sanoin. Liike on laajennut ja muutenkin
uudistuksen tarpeessa. Jos ei pyri eteenpäin, menee taaksepäin.
— Niinhän tuo taitaa olla.
— Kyllä minä nyt myöhemmin olen ajatellut, että liian hätäisesti niihin
laajennushommiin tuli ruvettua, sanoi Asplund. Parempi olisi ollut
toistaiseksi pysyä ennallaan.
— Mutta sehän oli mahdotonta. Kaikkialla haittaa meitä ahtaus,
puhumattakaan että yleisökin vaatii hauskuutta ja jonkinlaista
ajanmukaisuutta.
— Vaatimattomuus liikkeessäkin on miellyttävää, ja olisi sitäpaitse
sopusoinnussa meidän varallisuutemme kanssa.
— Jaa, kuka liikemies se milloinkin on varakas, kuka köyhä, se on aina
hyvin epäselvä asia. Mutta ainakin ahtauden tietänet sinäkin, tahi jos
et sitä tiedä, niin kysy näiltä toisilta, sanoin, tarkoittaen John
Nurhosta ja Kemppaista.
Kumpikaan heistä ei heti vastannut mitään.
— Olisi pitänyt koettaa sovitella, lisäsi Asplund.
— Ahdashan siellä on, mutta olisi siinä toimeen tultu, sanoi nyt
Kemppainen. Ja John Nurhonen lisäsi:
— Kun ei olisi kaikkea niin suurenmoiseksi tahdottu.
Minä vaikenin. Hetken perästä jatkoi rouva Nurhonen:
Sakari-vainaa se aina pelkäsi kaikkia suuria kustannuksia. Ei hän
suinkaan olisi tohtinut liikettä näin paljoa laajentaa.
— Pappa hoitikin omia asioitaan, sanoi John.
— Niinpä niin, niinpä niin, äänsin verkalleen. Sytytin paperossin ja
aloin selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Huomasin etteivät
minun selitykseni tyydyttäneet.
Rouva Nurhonen valitti varhaisia kylmiä tänä syksynä. Ja sitten
puheltiin sekasin kaikellaista, kunnes ruokapöydässä rouva pyysi
anteeksi että hän nyt, kun kerran minut tapaa, puhuu vähän Selimin
puolesta. Hän kysyi eikö Selimille olisi minkäänlaista paikkaa
liikkeessä?
Selim oli keväällä päässyt kauppakoulusta ja pian sen jälkeen saanut
konttoriapulaisen paikan eräässä rantakaupungissa. Mutta nyt oli muuan
samassa kaupungissa asuva rouva Nurhosen vanha tuttava, jonka luona
Selimin piti asua, kirjoittanut ikäviä tietoja hänestä. Selim oli,
tuolta tuttavalta rouvalta saapuneen kirjeen mukaan, ruvennut täysin
siemauksin nauttimaan vapaudestaan. Kuului aina tulevan myöhällä yöllä
kotiin, seurustelevan huonojen toverien ja muitten viekoittelijain
kanssa. Oli usein nähty päihtyneenä, ja nyt oli muuttanut asumaan erään
huikentelijaksi tunnetun toverinsa luokse. Tämä kirje oli vaikuttanut
ikävästi ja rouva Nurhonen oli sen johdosta ruvennut toivomaan Selimin
tänne kotia saantia, ettei hän "vieraassa maailmassa aivan turmeltuisi".
— Tuopa on ikävää, jos lie totta, sanoin. Mutta kun me emme nyt
ollenkaan lisämiestä konttoriin tarvittaisi, yksi kun vallan hyvin
ennättää työmme tehdä, niin on kovin vaikeata toista ottaa. Ja eiköhän
tuo kirjoittaja liioittelekin, sellainenhan on tavallista. Muuten se
hänelle tietysti olisi parasta jonkun aikaa työskennellä vieraassa
paikassa, ennenkuin omaan liikkeesen asettuu.
— No, mikä oma se tämä nyt Selimille on enempää kuin muutkaan. Mutta
minä haluaisin hänet vaan tähän kotikaupunkiin ja kotonaan asumaan.
— Mutta eikö olisi joka tapauksessa syytä toistaiseksi olla odottavalla
kannalla. Varoittakaa häntä. Useinkin näkyy olevan siten, että kun
nuorukainen äkkiä pääsee vapauteensa, käyttää hän sitä hyvin rajusti,
mutta eihän se läheskään aina ole mitään vaarallista. Vanhemmaksi
tultuaan tasaantuu mielikin.
Kevytmielisestä nuoruudesta jää aina huonoja ominaisuuksia luonteesen,
sanoi Asplund.
— Ehkä. Ne mallihyvät ihmiset ovat kuitenkin usein mahdottomia tähän
elämään ja sitäpaitse kovin ikäviä.
— Hm, tuo nyt on taas sitä ylimielisyyttä. Mutta joka tapauksessa
ymmärtänet että äiti tahtoisi poikaansa pahasta varjella ja siksi hänet
kotia haluaisi.
— Ymmärrän vallan hyvin, vaikkakin luulen että Selimin ikäinen mies
jo tulee maailmassa yksinkin toimeen. Oman itsensä hoitaminen on vaan
kehitykseksi. Jonkun ajan kuluttua voi hän sitten palata täytenä
miehenä, kun silloin häntä luultavasti jo tarvitaankin.
— Jos minä olen tiellä, niin voinhan väistyä, sanoi tähän Kemppainen.
— No no, Kemppainen, vastasin minä.
Ja rouva Nurhonen kiiruhti sanomaan:
— Mitenkä Kemppainen nyt sellaista sanoo. Ei suinkaan Selimin takia
kenenkään pois pidä joutuman, vielä vähemmin Kemppaisen, joka jo niin
kauvan on talossa ollut. Me olemme vaan Asplundin kanssa ajatelleet
että kun liikettä nyt laajennetaan, niin ehkä tarvittaisiin enempi
väkeäkin.
Mutta Asplundihan esittelee liikettä supistettavaksi. Hänhän tahtoo
viinikaupan lakkautettavaksi.
— Ryhdyttäköön sitä innokkaammin muihin aloihin, vastasi Asplund.
— No, lopettaako viinikauppa sitten aiotaan? kysyi rouva Nurhonen.
— Sitä Asplund haluaa. Mitäs mieltä rouva on?
— Minäkö! En minä häntä ymmärrä, ja eihän se minulle kuulukaan. Herrat
vaan tekevät niinkuin paras on. Jos meillä jotakin sanottavaa on, niin
tehköön John niinkuin hän tahtoo, poikiahan se läheisimmin koskee.
— Niinkuin Saarela ja Helander tahtovat, niinhän ne asiat ratkaistaan,
vastasi John.
Keskustelua jatkui tästä asiasta pitemmältäkin. Minä en voinut hyväksyä
tätä äkkipikaista lopettamista, vaan selitin oikeudet nyt täytyvän
hakea ja lopettamiskysymyksen ratkaisun joka tapauksessa jättää
tuonnemmaksi. Tähän ei Asplund nähnyt mitään syytä olevan, vaan piti
parempana että uusiin muotoihin perehdytään mahdollisimman pian, koska
jatkaminen vaan vaikeuttaisi sen myöhempääkin lakkauttamista. Me oikein
kiivastuimme.
— Kaikki eivät sinun tavallasi voi niin äkkiä uusista aatteista
mielipiteitä itselleen muodostaa, vielä vähemmin olla samalla hetkellä
valmiita niitten takia elinkeinostaankin luopumaan, sanoin.
— Kaikki eivät mielessään tunne oikeuden vaatimuksia, vastasi Asplund.
— Tuohan nyt on ikävää kun herrat ovat tulleet noin erimielisiksi,
sanoi rouva Nurhonen päivälliskahvia juodessamme. Mitenkä tällä tavalla
voitte yhdessä toimiakaan?
— En minä suinkaan käsitä, sanoi Asplund hiljaisella äänellä.
— Enkä minä, oli vastaukseni.
— Eikö Saarela voisi ottaa liikettä yksinään, niin saisi tehdä kuin
itse tahtoisi, huomautti Kemppainen.
— Millä rahoilla! vastasin.
— No — — —
— Ostakaa te minun osuuteni? esittelin.
— En ainakaan minä enempiin afääreihin sekaannu, vastasi Asplund, ja
milläpä nämä toisetkaan sen ostavat. Mutta osta sinä Helanderin kanssa
minun osuuteni?
— Kyllä se olisi ikävää, jos Henrikki nyt kokonaan liikkeestä eroaisi,
sanoi rouva Nurhonen. Toivoisin minä herrain voivan keskenään sopia.
Sitä toivoimme mekin, mutta emme löytäneet sen langan päätä, joka
vyyhteä selvittäisi. Kaikkialla oli sotkuja ja solmuja esteinä.
Pois mentäessä kulin Asplundin kanssa rinnakkain toisten jälessä.
Väitin ettei välien särkymystila suinkaan ollut ainoastaan tuossa
viinikauppakysymyksessä, vaan että yhteistoimintaa puuttui yleiseenkin.
Kemppainen ja John Nurhonen tekevät kyllä liikkeessä välttämättömät
tehtävänsä, mutta innotta, ivallisesti ja aivan kuin iloiten kaikista
vastoinkäymisistä. He eivät ollenkaan tunne itseään vastuunalaisiksi
liikkeen huonommasta tahi paremmasta menestyksestä, sanoin.
— Sinä kuoletat heissä kaiken innon ja itsenäisyyden, vastasi
Asplund. Et koskaan kysele heidän mielipiteitään, et välitä heidän
käsityksestään, muuta kuin teet ja määräät aivan oman pääsi mukaan.
Sellainen ei kohota eikä innostuta apulaisia, vaan tekee heidät
nurjamielisiksi.
— Tasavaltaa kaikkine parlamentteineen en minä liikkeen juoksevissa
jokapäiväisissä asioissa käsitä mahdolliseksi.
— Ja kuitenkin olisi tasavalta tälläkin alalla onnellisin asema, ja
on sellainen ulkomaitten ko-operatiivisissa liikkeissä osoittautunut
mahdolliseksikin.
— Näitä liikkeitä en lähemmin tunne, mutta luultavasti niitten luonne
koko lailla eroaa meidän liikkeestämme. Ei suinkaan niidenkään hoidossa
kaikista pikku asioista yhteisesti neuvotella ja sellaiseen aikaa
tuhlata. Niitten menestys riippuu etupäässä siitä, mitä meiltä puuttuu:
omasta liikkeesen kiintyneestä ostajakunnasta.
—- Mutta sinun menettelylläsi pelkään minä olevan jonkun suoranaisen
sivutarkoituksenkin. Sinä et hyvillä silmin näe Nurhosia, joittenka
tämä liike oikeastaan kuitenkin on. Nyt esimerkiksi sinä kaikin tavoin
näyt vastustavan Selimin kotia tuloa.
— No mutta, hyvä ystävä, mihin me häntä käyttäisimme?
— Vaikka perusteilla olevan maanviljelyskalustokaupan hoitoon.
— Siinä ei tulla tarvitsemaan muuta kuin tiskimies ja kenties silloin
tällöin matkustaja. Edelliseen tarvittaisiin ainakin nyt alussa
toimeensa tottunut henkilö, jälkimäistä tehtävää olen ajatellut
Johnille.
Eikö olisi parempi antaa Johnin perehtyä jonkinlaiseksi johtajan
apulaiseksi?
— Sellaista apulaista ei tarvita.
Eikä me sen selvempään päästy. Vähän ajan päästä sanoin:
— Ei löydy muuta keinoa kuin Kemppainen pois ja Selim hänen sijalleen.
— Ja sinulla olisi luontoa ilman syytä erottaa mies, joka jo monta
vuotta, pienestä pojasta, on liikettä palvellut.
— En minä häntä tahdo erottaa, mutta jos te omillenne tilaa haluatte.
— Ei sellaisilla keinoilla.
— No minä sitten!
Vastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.
Kotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin
lattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa
pysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle,
koskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta
aina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin
istuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin.
Tiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä
menettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta
kehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta
kertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne
rintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset
tuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota
tästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin,
saattoi mielen raskaaksi.
Myöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle.
Yhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin
totia itselleni.
Siellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista
valtuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän
Nurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli
kerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia,
joista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka
olivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin
minun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja
että nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin
väitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund
juomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin
kaikki työt muilla. Minulle maksettava "suuri palkka" meni aivan
hukkaan j.n.e.
Toiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten
perustavan uuden, kilpailevan kaupan.
Vaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta
vailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta
ainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu,
raskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen
esineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja
istuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.
‒ Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua,
sanottiin minulle.
Minä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää
kutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin
perustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi
heti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan
avomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva
alkavassa taistelussa.
Mutta viimein tuli väsymys, into hervahti kuin viimeiset voimat
ponnistaneelta päivän kuorman kantaneelta, ja me lähdimme hyvin
vähäpuheisina kukin kotiamme.
Aamulla väsytti, enkä noussut vuoteeltani ennenkuin puolen päivän
aikaan. Silloin pistäännyin liikkeessä ilmoittamassa lähteväni viikon
ajaksi matkalle, enkä kenellekään osoittanut tehtäviään siksi aikaa.
— Totutelkaa nyt liikettä omin neuvoinne hoitamaan, sanoin John
Nurhoselle.