Heinäkuun 1 p.
On kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen
muistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari
ensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä.
Hän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli
Kansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet,
ja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää
itsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja
sen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä
siihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen
tärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet
puhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi.
Valtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi,
eivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet
pienettä murinatta.
Asplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia
silmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe
ihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja
tämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan
hymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen
lehteen hyvin innostunut ja tahtoi "paukuttaa", kirjoitteli intohimoja
nostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi
aikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman
toiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön
keskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.
Nyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä "Poroporvarillinen
vallassäätymme", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan
ja jolle tässä annettiin "niin että paukkui". Papit nukuttivat
kansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja
peliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja
kuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa,
ettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin
mikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta
syntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä
vaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi,
joka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan
saisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille
esimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja
lukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta "sivistynyttä" meillä on
jotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä,
tuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja
niissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät
lukeneet.
Kirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät
ollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen
toimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:
"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin."
Hyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla.
Varsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin
kirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty.
Tämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden
johtokunnankin koolle.
Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan
kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän
hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa
artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa
häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se
levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät
raakalaisia kauheimpina.
— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia
sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä
Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä
oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on
suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa
toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja
tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin
_vallassäätyisten_ täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan,
minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman
kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten
yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan
entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.
Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän
ollut tyyni.
Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta
toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä
kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.
Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen
olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen
kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin
nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta
katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta
antaa.
Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei
hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.
Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.
Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.
Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.
Kokouksen lopussa sanoi Asplund:
— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta
nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni
valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua
muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja
huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen
niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni
soveltuvat.
Granberg murahti kuivasti:
— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta
ilmesty lehteen.
— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.
— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa
olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.
Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.
— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte
valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette
vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.
— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.
— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse
paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän
nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.
Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:
— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä
maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän
pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.
Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:
— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon.
Jos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole
kaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön
osakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka
niistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen
jonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että
saat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse.
Tee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman
juonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.
Asplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta
lupasi kuitenkin sitä miettiä.
Myrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan
vaaralliseksi noussut.