Kesäkuun 30 p.
Useaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta
maailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen
koettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja
aika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.
Jotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta
kun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä
nykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan
ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa.
Minä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni,
lyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta
mielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei
ole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni
täällä.
Vaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen
myöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani,
kuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä
välttänyt.
John Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni
kaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin
kylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.
Hän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen.
Keskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan
vilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa
olevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen
minkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.
Luonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset
paljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista
huolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa,
oli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan
ilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.
Asplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan
silloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat
vielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja
kaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän
sai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset
useinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun
Asplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen
kertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin
missään muodossa ilmestynyt.
Kerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa
puhella kanssani kahden kesken.
Hän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi
halunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa
hoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä
vähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.
— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.
Hän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt
erikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.
— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön
kahvipusseihin sovittaa?
— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.
— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.
— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen
tunteettomuuteen.
— Esimerkkiä?
— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin
etupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään
liikaa sydämettömyyttä.
— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.
— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen
olosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.
— Esimerkkiä?
— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos
saatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä
suorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi
tulla pahoja ikävyyksiä.
— Mistä sinä tämän tiedät?
— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit
otettaisiin takaisin ruununvoudilta.
— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?
— On luullut sitä turhaksi.
— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.
— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.
— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet
hyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan
jotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin
olisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei.
Juoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen,
on siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei
meiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa
nyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen,
ei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika
maksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta
kai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.
— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole
paikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.
— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten
hyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana
päivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta
parempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan,
joutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä,
hyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se
kauniimpaa?
— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen
mielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä
haluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän
ei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden
keskitielle.
Sen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.
— Hyvällä tahdolla voi paljon.
— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä
oikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen
käyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle
kuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme
perimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa
itseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä
nutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita
jalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä
meillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan
väärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta
sen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät
vieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi
muuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.
— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen
ryöstö peruutettaisiin.
— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun
vakuuden.
Asplund sytytti tupakan ja vaikeni.
Minä kävelin edestakaisin lattialla.
Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:
— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa
toivomuksia.
— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.
— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja
vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun
olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja
valvoa.
— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.
— No, mistä on kysymys?
— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain
saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä
auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret
korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen
yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on
vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut,
kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että
eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?
— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?
— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme
velvollisia häntä auttamaan.
— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä
varat?
— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien
voittovaroja.
— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen
ja uutisrakennukseen.
— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.
—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka
tapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä
me nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan
niitä ei saisi ihmisiltä periä.
— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut
puutetta muille ihmisille.
— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi
kieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.
— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?
Teimme niin.
Helander nauroi meidän kuohullemme.
— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet
aivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen,
jonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?
— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin
vastaus.
Rouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön
puolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.
Tähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään
ei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan
toimittiin hänen miehensä entisyydellä.
— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti
Nurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.
Uusi sytyke oli heitetty.
— Mitenkä niin? kysyin.
— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet
erottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja
rakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.
— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan
että paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat
että minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian
aikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä
pitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka
minä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla
minä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten
kasvatettavan.
— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.
— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua.
Sitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.
— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä
haluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.
— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut,
niin kaikki muuttuu hyväksi.
Helander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:
— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa
liikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi
kaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.
— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund.
Eikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä
tehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee "vaarallisista opeista",
joita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla
on tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten
sellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu.
Minä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu.
Mutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni
tekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään
lehden kirjoituksen takia".
— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta
kaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.
— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään
aivan toiselle alalle.
— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.
— Niin on, meidän kesken sanottuna.
— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä
sen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä
liioittelua.
—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.
Poislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen
väittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan
sanomalehtijohtokunnan kokoukseen "velkaani maksamaan".