Kesäkuun 23 p.
Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota
pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo
seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui
hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen
ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen
kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.
— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela
isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.
— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi
ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa
päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.
— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.
Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa
Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.
Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan
toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä
vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata
ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas
illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.
Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja
kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen
ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä
kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin
Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne
myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen
Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.
— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander
lähdettäessä.
— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.
Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa
kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa
menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin
käsiin.
Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan.
Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat
onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta
illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta
saivat suurempaa lentoa.
Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä,
koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se
tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä,
jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa
oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko
kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun
hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".
— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla
sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään
itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.
Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt
tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka
vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla
kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa
vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten
mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi
lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund
asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme
täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi
nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän
yhteiskuntaamme.
Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään
laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund
nauraen lupasi.
Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi
kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen,
jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä
kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja
jatkoi:
— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan.
Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka
saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden
lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä
kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin
epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan
joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken
edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin.
Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin
nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan
liikemiessäädylle.
Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies.
Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja
rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä.
Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja
kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä
kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden
lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen
valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän
suuntaan.
Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt,
vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan
väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.
— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä
tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen
ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä.
Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti
etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa
kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan
harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä
oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen
lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.
— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia,
järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.
Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, —
lopulta kaikki yhtaikaa.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se
tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi
muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin
oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa
erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi
menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin
pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi
jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors
ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain
ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja
pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin
menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi
Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli
herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.
Minä en päässyt mukaan.
Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin
kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen
tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten
ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan
väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut
meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä
riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle
kaikki tarkasti kertoa.
— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa
mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee
tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen
papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille
tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin
kuuluman: niin että paukkuu.
Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä.
Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme
hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista
harjoittelemaan.
Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet
poismentäessä kotiin.
Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana
— ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi
työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin
kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä
edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.
Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän
jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi,
joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta,
huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja
ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on
innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena
saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä
kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä
sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään
tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen
purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.
Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon
kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut.
Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.
Kyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni
ollut tyynen sisälammin soutelijakin.