VI.

Kesäkuun 22 p.

Ihmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi

heidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä

olisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole

meidän vallassamme.

Istuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä,

että missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos

silloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui,

olisin tämän paikkakunnan jättänyt.

Oikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä

olooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti

sain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut

kiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa

vieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää

ennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin

Löfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva

Nurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti

seurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli

tullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.

Olin eräänä iltana rouvan luona teellä.

— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän

minulle.

— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori

pisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.

Vastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:

— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi

Raivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.

Sanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan

nuorten luona käydessäni.

— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.

— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen

tietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.

— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki

kasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että

yritteliäisyyskin lisääntyy.

Rouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut

tyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.

Tätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja

kuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi

kysymys yhtiön muodostamisesta.

Sinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli

Nurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman

ja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat

poissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti

hän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen

käsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista

ja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä

luontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken

heidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että

"herrat" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.

Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän

tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja

hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen

kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä

käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen

kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti

miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten

hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.

Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund

toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja

Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon

"Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan

tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija

Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat

oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja

Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi

Asplund ja minä.

Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui

Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi

keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva

tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että

lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo

kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan

alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin

tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja

heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva

kyllä tietää.

— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.

Asplund jatkoi:

— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit

tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan,

ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim.

Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.

Helander puuttui puheesen:

— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin

pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran

alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että

nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa.

Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan

täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman

erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille

kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain

lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.

— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää

luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.

— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen

niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun

saatava puolet saatavastani.

Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:

— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa.

Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta

luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime

vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.

Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta

huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan

salpautunutta pahaa mieltänsä.

— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan,

hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka

tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman

uudenaikaisella kannalla.

Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:

— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole

oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan

aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän

hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita,

jatkoi hän minuun päin silmäten.

— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää,

vastasin vitkalleen.

— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten

sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet

Koskiseen.

Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni

uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta

sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja

artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja

papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä

sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka

minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin

asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin

minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan

edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon

vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa

Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti

koskeneen liikkeensä asioihin.

Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:

— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän

liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia

on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan

aikaisista asioista.

— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien

takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon

pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.

— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista

asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta

nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi,

että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita

vastaan.

Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa

asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.

— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset

hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi

Kemppainen.

— No, joko minäkin, nauroi Helander.

Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi

varsinaisesta asiasta.

Hetken kuluttua Asplund kysyi:

— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?

— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras

on.

— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander.

Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä

suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne

mitä pelastettavissa on.

Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin

tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin

etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan.

Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa,

koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta

arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että

Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin

10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä

tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja

olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva

Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden

aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.

Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja

kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä

kysyi:

— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?

Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna

nousseen noin 5,000 markkaan.

— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on

kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä

täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa

huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee.

Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää;

olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä

ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi

lykätyksi.

Hiljaisuus.

— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin

tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.

— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi

muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään

koeteltu jatkaa.

— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun

kääntyen.

Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen

tarkoitukseen hankkia.

— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.

— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.

Hetken päästä jatkoi rouva:

— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon

Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän

aina milloin minnekin lähetteli.

— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta

omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta

itse tavaransa saapi.

Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä

laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin.

Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo

mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen

isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä

rauhoittaa.

Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän

näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman

välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään,

mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan

muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin

tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.

— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?

Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan,

niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä

olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin

voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille,

olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä

maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.

Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän

erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa

jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.

— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.

Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.

— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun

jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.

— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin

nämä lapset.

Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä

että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa

ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.

— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen

maisteri, sanoi Kahva.

— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.

Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi,

sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni

tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on

sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä

tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on

aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin

ajatuksissaan:

— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.

Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.

Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi

Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin

päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.

Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane,

vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen

suostua.

— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.

Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva

siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?

Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko

rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?

— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.

Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos

tahtoi kaupan tehtäväksi.

Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti

vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne

valtasi kaikki muutkin.

Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä

kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?

Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä

vallan.

— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin

työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät

omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs

minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä

lähdemme vaikka mieron tielle.

Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi

sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.

— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.

Kahva ja minä seurasimme häntä.