V.

Kesäkuun 20 p.

Erittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin,

kiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan

asti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja

tiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana

olla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä,

ja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.

Hilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden

leimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän

vieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen

yhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle,

kuinka paljon laskeutunut siitä "Löfbergin opetuslasten" ympäristöstä,

johon aikanani minäkin sain kuulua.

Löfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen

pääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse

rouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään

että ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki

naimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu

suuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin

Hilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.

Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina

tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.

— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän

sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta.

Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin

varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän

seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun,

kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme

rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on

muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen

työn ja toiminnan alalle.

Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä

maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.

— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä

muistoja, sanoin.

— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön

nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.

Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia

oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä.

Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin,

eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut

osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen

turvallisuuden hankkimiseen.

* * * * *

Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin

leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti

ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän

sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua

nuorena ollessaan harjoittanut.

Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista

ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun

miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista

tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa

oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli

useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen

verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja

kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi

tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas

valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut

aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison

puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin

koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin

opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että

osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja

itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen.

Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin

suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen

kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja

rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat

ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen

tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja

olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten

minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin

vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.

Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha,

kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni

jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto-

ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.

Tämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa,

etummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin,

sellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista

eivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella

valmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin

paikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.

Nämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä

viikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia

pidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri

toimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät

vain edessä olevalle juhlalle.

Mutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä.

Loukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas

ryhdyttiin asioihin uudelleen.

Erityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti

valittaman.

Lyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin

professoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon

vaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.

— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani

professori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti

harjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän

kuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi,

kun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.

Kaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului

naisten joukosta.

Täti Löfberg pyysi puheenvuoron:

— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta,

hän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta

tietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan

ensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan

täällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen

vastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja

semmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä

sellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat

lampaansa.

Asplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.

Uskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti

Asplundia, "vaikka kyllä minä pelkään", hän sanoi, „että Aalto puhuu

liian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan

paljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä."

Kuului muutama kannatushuuto.

— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää

sellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja.

Että rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan

rouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen

rakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut

elämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä

sanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut.

Kuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista

miestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa

pappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison

kasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen

seutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa,

tosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään,

kuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se

kansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan,

anna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden

aatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori

Silfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta.

Kansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen

saavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä,

vaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo

vastustaa.

Useita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.

Luonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä

huolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.

Pankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten

harrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta.

Sanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten

tulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun

yleisölle.

Asplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi

ollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee,

niin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen

ja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua

vanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää

sieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan

asianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.

Pahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän

suinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille,

se kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset

opettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat

kuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.

Renfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli

nenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin

persoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.

Helander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän

mieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei

taida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.

— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me

niistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä

tavoin jonkun verran ikävää asemaa.

Vielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi

ainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö

tahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa "tällaiset kansan turmelijat"

enää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada

sanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja

rakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän

juhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava

henkistä ravintoa.

— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi

rouva Löfberg.

Äänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius

valittiin kahden äänen enemmistöllä.

Rouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa

toimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma

Raiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.

Rouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä

tulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.

Löfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin

harmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin

lampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä

äänestävät siveellisyyden nimessä.

— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi

viittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan.

Miettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.

Pahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi

tulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia,

kun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten

myöhemmin Löfbergilään Helander.

Hänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin

seuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti

sopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija

Haavistoa.

— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä

taivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä,

ja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille

kaikille.

Nauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se

seuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti

taas palautettu.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli

paikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman

tutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt

typerällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi

vanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin

nuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin

esitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle

yleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin

asiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli

sanomalehtiasia otettava tositoimeksi.

* * * * *

Kaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten

kanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten

vuosien toimintani keskustan.

Löfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta,

täti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin

aatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista.

Toimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten

yleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin

seuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja

yleensä oltiin loppumattomassa touhussa.

Kaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura.

Mutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa

poistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä

kauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin

kuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja

varakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten

joukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.

Oikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja

kokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle

nuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti

jonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se "niin kovasti soma

kohta" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti

oli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä

naurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.

Vanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella

pitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien

myönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät

siirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.

Vaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen

hyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa

huvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset

kaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän,

joka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso

katselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. "Ne

ovat niin kovasti olevinansa", sanottiin yleiseen.

* * * * *

Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista

maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua

saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa

opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja

isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli

kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli

hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren

paikkaa itselleen.

— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen?

kysyin.

Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä

oppilaistaan eronneensa.

— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin

hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain

tosityötäkin pitäisi tehdä.

Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin

maailmassa.

Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja

kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.

— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.

— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.

— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?

— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —

Kävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:

— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa

elinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.

Tunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri

pitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin

toiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.