Kesäkuun 14 p.
Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni —
voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin
jo vanha mies.
Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin
minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja
siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset
sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni
on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä
ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi.
Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt
muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa,
joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni
pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu
monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella
kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta
kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata.
Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni,
ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.
Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata
kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan.
Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen
vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat
ohitse.
Tulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13
vuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati
paljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa
täytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä
rankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani.
Muistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa
sain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli
kierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun
luistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan
sanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin
tällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani
tavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin,
kun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän
nipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani
täysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko
päivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat
mitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin
toteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi
keskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin
vasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta
puotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli
poistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja
unohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään
ennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään
pankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan
sanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja
juoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias
tultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta
kuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.
Söderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista,
päinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa
esiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati
hyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan
itseensä.
— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se
on liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.
Hänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja
jotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä
ajan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin
olen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.
Minulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin
kovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta
opiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita
oppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista
vuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen
kauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti
minulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen
kaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.
— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei
ole tässä meillä tilaisuutta.
Mitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä
tehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha
hänen muistolleen.