Kesäkuun 12 p.
Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka
minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.
Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista.
Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen
kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.
— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin
vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa
ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua
hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on
minunkin turvanani.
Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle
lähettänyt.
Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään
paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä
yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.
Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä
tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.
Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili
yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin
olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu
perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.
— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla
paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain
palattua enää voitu peruutua.
Ja hän jatkoi:
— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on
järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen
lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa
kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen,
niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan
sijalle.
Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi
uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin
sittenkin häntä mielelläni.
— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli
viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan
tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin
umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.
Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös,
sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli
naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa.
Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään
kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja.
Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten
Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat
toiveet tulevaisuudestaan.
Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla
ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän
kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa,
konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti
yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun
Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin
suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet
päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund
taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti
aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli
Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi
kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin
enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset
eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli
tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla
sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen
tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy
rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu.
Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä
huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon,
lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen
sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa
Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään
tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta
rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.
Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit
veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti
viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon
konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista
kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän
muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään
pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen.
Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan
omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla
tavalla ymmärtänyt.
Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan.
Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen
aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä
rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:
— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni
aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista
oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan
maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta
suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien
Koskisessa olevan huokeampia.
— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.
— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin
kaupantekijäisiksi, sanoin minä.
— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.
Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle",
rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan
ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.
— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta
tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.
Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun
Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin
nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne
voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista
parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen
nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.
Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti
kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä
sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se
sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten
kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan
vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä
talossa myömään.
Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani
pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin
sallittu.
Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa
pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta
silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli
minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön.
Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt
olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.
Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta
sikaariansa.
* * * * *
Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä
yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin
kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni
värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä
vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti
muuttuneen.
Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.
— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas
monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä
entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.
Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin
heillä.