Kesäkuun 9 p.
En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään
maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.
Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä
kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.
Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen
istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin
seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin
ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut
heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan
punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja
kumartaen uutta "setää" tervehtimään.
Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat
päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan
Nurholassa.
— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.
Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella,
selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan
Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin
maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he
sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin
vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin
oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä
leikkiä.
— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa
mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä
työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät
vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.
— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä
pitäisi saada tänne.
— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi
Helander.
Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen
leikinsekaisen puhelunsa.
— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita
hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja
toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri
aatteiden mies.
— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin
minä.
— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät
oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät
tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten
peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä
tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä
puutteellisessakin maailmassa.
Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja
kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään
että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota
minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.
— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa
mitä meidän puheemme on.
Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander
minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.
* * * * *
Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan
pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli
perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli
liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin
vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei
muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta
rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään
varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän
kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti
penninsä hänellekin.
Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon
lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti
laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat
tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua
kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.
Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta
myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta
kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja
korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset
olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä
asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää
luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut
huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi
syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani —
liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.
Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä
oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat
tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.
Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden
kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan
konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi
sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan
jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen.
Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt
nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja
huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt
Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut
ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia
uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat
miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin
isänsä liikettä jatkaakseen.
Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen
pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.
Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli
rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt
kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää.
Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset
olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.
Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija
Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen
asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan
ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.
— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli
Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei
asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus,
että nähdään liikkeen todellinen tila.
Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän
nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo
pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.
Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen
oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin
hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa
puotiin erityinen kaupanhoitaja.
Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan,
mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän
katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.
— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin,
oli hän sanonut.
Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:
— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa
vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.
Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.
— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo
on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta
omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.
Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen
ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja
tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle
kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.
Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa
oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin
hyvin yhdessä viihtymään.
Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani
tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon
asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin
leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin
vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.
Itsestään kertoi Asplund:
— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani.
Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti
kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin
ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun
vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.
— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään,
keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi
hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.
— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo
sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan,
suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on
täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.
Ja kauppiaana, lisäsi Helander.
— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.