Kesäkuun 8 p.
Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää
toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen,
kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut,
vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni,
rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.
Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella.
Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi
kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.
Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun
isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä
teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta
kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä
ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin.
Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas
on mieleni tila.
Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä
pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää,
sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni
jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten
työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut
piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä
ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani
loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.
Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut
minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat
ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä,
mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.
En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia
vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain
asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein
sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja
kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi
vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän
kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.
Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä
läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan
ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin
vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla
ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta
juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia
muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari
pistäytyä kaupunkia katsomassa.
Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä
rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa
tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.
Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani
entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin
taas saavat aivan uuden viehätyksensä.