Sion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista
tyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä.
Sionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi
ajellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä
voi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti
tykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle.
Siinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten
muotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa
seurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä
silmiään.
Jo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista.
Ainoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen
näköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi
kovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa:
— Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat
koko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa.
Kun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu
umpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona
odottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa
laudanpätkiä ikkunain eteen.
Hetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten
asemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko
rouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi.
Vilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen
vilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli:
— Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta
kuin näivety paikallesi.
Sion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta
semmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan
tyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi,
näkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita.
Hän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut
variksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu.
Jo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin
ilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen
herätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen,
ryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta
mitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija
pysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä
tyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä
väännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle.
Kun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet
entiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin
vornikaksi.
— Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan.
Mutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein
kohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot,
typerät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi
varsin huolestunut ilme.
Mutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua
se ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi
hän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan
huolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta,
toisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata
paperia patsaan kylkeen.
Sionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa
Mooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin:
— Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee?
Mooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja
silloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän
kohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa
kuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi:
— Kas kun en yhtään älynnyt katsoa.
— Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion.
Mooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden.
Hän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä
tehdessään.
— Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos
lähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi
olla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä?
— Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus?
— E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen
ylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi.
Tuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa».
— Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään.
— Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota
Lazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat
tarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään.
— Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette
myytäväksi, kaikki viisi huvilaa?
— Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus...
tuota mitenkä minä... valtioneuv—
— Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion.
— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat
myydä pois. Niin tässä seisoo.
— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, ‒ vai jo teidänkin
valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään
suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun
on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten
vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa
tolpassa?
— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.
— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä
katselin, kun sie noita tolppia syynäsit.
— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja
vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota... eikös tämä ole hyvä tolppa?
— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion
ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi
semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se
mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.
— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.
— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois... Kuuluivat toissa yönä
ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla
puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja
nitisemään, täydet rahat putosi.
Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä
jatkoi selittelyään:
— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi
kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta
yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai
jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit
jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten
panit... Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä
sinun tolppasi.
Suu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti
päässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti:
— Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta
myynnistä...
— Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi
Sion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin
selvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta
toista palvelemaan.
Mooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi
Sionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen
hyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin.
Silmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä
olivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti
alahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen:
— Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat
valtioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle...
Aseman ajuripirssissä oli koko seura koolla.
Odotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle
setakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä
pietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei
heidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois
jääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin
ennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin
odottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta
tyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu.
Sen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen
junan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista.
Ajokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun
aseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan
kärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan
kaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa:
häntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta.
Itse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä
ryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat
alkoivat saada yhä vakavamman käänteen.
Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin
kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri
Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat
Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta.
Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko
pirssissä.
Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti
pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen
loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.
Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä.
Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten
kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan
kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin
mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan
sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä,
kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila,
varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä
mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.
Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin
pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä
olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan
tämän kesän lukuun.
Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli
käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt
olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista
loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet.
Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti
lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.
Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui
kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä
edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua
epäröiviä ääniä.
Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan
Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna
saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että
saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.
— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen
epäilevästi naurahtaen.
— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän
tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies
tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin
luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.
— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton
säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat
Berlinissä nälänhädän alkaneen.
— Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi
kyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja,
ja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta
kuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi.
Tämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt
sanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui
selkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä:
— Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten
huiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua
tehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen.
— Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin
Antonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut?
Eihän sen voimissa pitäisi piisata.
— Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän
Iivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja
kaikkien niiden armeijat vangiksi.
— Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät
useat äänet. Oli se aika apaja.
— Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului
paremman konstinsa tehneen.
— Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina.
— No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään
vähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään
uudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän
päälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä
mitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla.
Tietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta
tiehaaroja tarkastelemaan.
— Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa.
— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen
avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä,
tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun
yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta
kymmentä rykmenttiä.
— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?
— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä.
Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen
männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.
— No jopa on konstit juupelilla!
— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa
ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja
unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan,
jos mieli Berliniin yrittää.
— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat
järkiään kallistua saksalaisen puolelle.
— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä
työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja
kortin nenään kannikka joutua.
— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä
venäläisellä leipä riittää.
— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton
säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin
meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja
vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?
Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä
Salamon vielä väittää vastaan.
— Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta
loppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle
ladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan.
— Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja
alkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja
palamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö,
jottei tulipaloja kajastele.
— No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon,
Ja häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen:
— Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois
vanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat.
— Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti
Salamon.
— Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime
syksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin
ovat nyt hävinneet.
— Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä.
— Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan
ei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus.
Muualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla
jouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä
paikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat
kuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta
niitäkin nyt maksamaan.
Näitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus.
Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän
miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias
Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan
unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta
nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään
alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja
piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.
Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli
vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi,
jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären
Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen
iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane
vasara paukkumaan...
Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin
setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei
niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.
Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat
miehet ääneti päästellä irti hevosiaan.
Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin
viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon
hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset.
Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun
kantajina.
Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä
näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki;
sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli
mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse
Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso
ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli.
Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa
naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon
näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että
ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen
istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla
velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas
kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän,
palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä
häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä
täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla
kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi
siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka
olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja
puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton
ajatteli katkerasti hymähtäen:
— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan
vainajien perut myytäviksi.
Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat
silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet,
halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä,
tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät
kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua
kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin
käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.
Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien
sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä
ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti
sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli
päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja
heitti sikseen.
Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue.
Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin
osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan
sainoihin.
Pian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia,
ja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä
olevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan
kauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella
joutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän
tähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen
piiloon syvälle kulmien alle.
Itse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään.
Väsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili
kaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei
keskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin.
Tarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn
loputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään
sekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta.
Sitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa,
jottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli
maisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen
yöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei
siitä konsanaan puutetta ollut.
Eipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan
joutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä,
muuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei
oikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta.
Ah, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija,
huvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut
kapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut
siinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut
tilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että
vielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina
entisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää
naapurien kera terästettyä lasia.
Niin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka
armoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien.
Oma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun
olisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan,
heliseviä kolikoltaan kylvämään...
* * * * *
Jaakko Vesterisen huvila oli valmis.
Pietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset
saaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen
koristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit
kokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi
sekä kesä- että talviasunnoksi.
Viimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta
olivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle
pietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama
kymmeninen ruplaa.
Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään
huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista
rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata.
Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa
kaivontekeleensä.
Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi
Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla,
mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän
oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta
vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta
olisi muuttunut liejuiseksi.
Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa
vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän
hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.
Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki
näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä
hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin
askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket
painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen
terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet.
Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin
nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin
sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.
Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti
hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan
olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka
kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.
Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa
kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia
ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko
parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt
muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti
höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman
lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään
hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.
Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva
varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin
varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan
työ jättänyt.
Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien
varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia,
joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä
masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen
autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset.
Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä
yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.
Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes
yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen,
ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun
joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan
enteet.
Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti
varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään
päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli
yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon
jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä,
alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään
ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta
järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut
muisteloistaan, jos olisi voinut.
Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko
pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen
mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän
tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli
viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.
Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli
Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa
itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä
ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan
kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle
taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti
mokomasta hommasta.
Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys
perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä
tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli
elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun,
mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei
ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina
nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa,
turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se
oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia,
niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran
oli ristinyt.
Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin
joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa
mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan
kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain
velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus.
Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen
unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei
silloin tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain,
huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä,
kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut
alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän
oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt
sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa,
mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.
Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän
kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt.
Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä
loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti
tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat
alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä,
jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet
juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä
elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä,
näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa
rupesi näivettymään, kuoleutumaan.
Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle
elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä
lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi,
väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin
mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut
laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän
silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että
juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.
Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt
roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana.
Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.
Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein
itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa
kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen
takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat
velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.
Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari
oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli
häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta,
konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta.
Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt
hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea
vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.
Hän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri
toisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi
koti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän
muukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet,
mutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi
voinut pelastus koitua.
Hän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta
särkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään
erilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti
etsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut.
Ja vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan,
vaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan.
Hän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja
ponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt,
ja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa
Marin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun
hänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän
ponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman
sydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita
jokaisella sanallaan, jokaisella eleellään.
Jo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa
valaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli
vuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän
viimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi
raju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina.
Ja siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena,
sielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen
täytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä
tunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli
päiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta
puoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa.
Epäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille
raunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan.
Jo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut
syntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut
aikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko
tämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin
kirjoitettu.
Ei syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan
ainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman
nuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa,
ei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle
selvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa
yhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen
varaan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan,
ne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän
oli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä
oli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä,
auttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta.
Murtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita
peltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei
olisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa
noudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä
hetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista
mierontielle vierähtämistä.
Nyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli
jäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän
yritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin
aloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai
muualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa.
Jaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän
tunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä
viimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin
ajuritupiin viereksimään.
Yhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut.
Näin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet
hän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni
lampputuikku paloi penkin toisessa päässä.
Usein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin
hänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan,
huolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi...
Mari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun.
Hän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti
juttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle
säästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo
kaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki
loukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko
pakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin
käydä.
— No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä,
ajatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta.
Mutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä
kasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti
lisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin.
Niin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa
tuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä
vakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin
sitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi
tietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä
lähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa.
Sen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut.
Pietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio.
Heti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta,
ja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään
suuremmaksi.
Tulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt
yhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille
vai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä
syötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka
Pietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina
tarvittaisiin maan antimia.
Ehkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin.
Jo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo
monissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin
oltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki
parhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä
äärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan.
Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä
oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.
Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta
näyttävään tulevaisuuteen.