Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka
leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden
ääriä.
Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä
kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen
on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta
kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää
silmänkantamattomiin.
Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton
kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.
Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta,
pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että
yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas
metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja
seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös
riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.
Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla
hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen
yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana,
kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää
paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten
luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa.
Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu
uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin
kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa
kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien
välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein
kauas paenneen metsän reunaan asti.
Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen
elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot
puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia,
jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä
jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä
olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja
upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei
tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa
jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset,
välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan
paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain
arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain
pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.
Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle
terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen,
siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan
ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat
virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön
oloaan ja ilonpitoaan häiritä.
Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden
porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta
vesisotaa käyden.
Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä
kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin
ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit
haaveilevat.
Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas
huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna.
Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä
antaumuksella.
Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä...
Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta
taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin
jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.
Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat,
niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen
hengähdyksen ohiliitäessä.
Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla
lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti
pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä.
Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt
ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin
Suomenlahden.
Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne
lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet
riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla,
mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä
välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla
vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan
hälyyttävämpiä huhuja.
Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä
sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä
olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus
uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen
tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla
lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä.
Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa,
niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran
kiihtymyksen valtaan.
Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen
maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä.
Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä
kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin
varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.
Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa
päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan
sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä
huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella
yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä
muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin
liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset,
jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan
pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.
Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.
Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.
Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.
Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.
Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä,
ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen
kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain
kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta
asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin
elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin
yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen
mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja
vaikeni.
Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui
siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei
siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä
sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata,
tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.
Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.
Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää,
että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää
tämän aseman ohi — pois Pietarista.
Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!
Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan
lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta
eipäs ryöminyt.
Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän
ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan
pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.
Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden
vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti
hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin
äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi
kielen, pani melkein polvet vapisemaan.
Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi
alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi
asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella
seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla
asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen
katseltiin junaa.
Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti
verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin
kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien,
tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus
kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.
Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa...
Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille.
Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan
vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa
rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin
suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden
tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty
hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se
ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin
mahdollista.
Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen,
lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari
Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa
murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin
kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi
poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain
Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne
kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja
ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.
Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle
kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen
valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi,
jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi
huiske kävi.
Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa,
mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan
julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä.
Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta
sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä
läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun
niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.
Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien
humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin
yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui
olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta
se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.
Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei
konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään
ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja
helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen,
mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo
epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten
pois mentyä suuren sodan teille.
Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken
kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt
jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista,
onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai
jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen
vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.
Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä
aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.
Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka
keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan
niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli
sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta...
Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa
tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn
saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin
oli löytynyt langattomia lennätinasemia... Kukas tiesi, jos täälläkin
paikat tarkoin katseltaisiin... Ja mitäs muuta varten tänne sitten
tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.
Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen
huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä
päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja
lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja
ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja
niiden salaisia kätyrejä.
Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea.
Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden
varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan
saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä
alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja
santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron
ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka
pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.
Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat
yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä
mielikuvituksessa.
Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä
huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen
laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä
tänne rannikolle...
Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa
kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu,
sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.
Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista
kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää
junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että
jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen,
ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.
Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai
virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu.
Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä
silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai
perhe tulla mukana ennen aikojaan.
Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni
nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista
suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli
ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse
menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa.
Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista,
mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia
hävinneen onnen unohdettuina muistoina.
Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet
talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla,
jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet.
Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen
ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä
muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja
uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon
lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli
ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.
Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla,
viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui
yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa
oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain
yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja,
jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky
ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.
Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita.
Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui
kuskipukilla...
Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista
näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat
katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas
aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden
raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa
kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja
tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa
liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen.
Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja
kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista
huutelua: »trikoota koko pakka»... »silkkiä puoli»... »taftia koko»,
»trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat
luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»... »silkkiä —».
Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen
pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta
ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti
jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat
pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat
täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt
nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se
teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin
hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä
saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle
saattoi vetäistä koko suuri puuha.
Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä
naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä
kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa
kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:...
kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria
yhteishautajaisia...