Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon
pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.
Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu
miehen kellukka huudellen kehoittavasti:
— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine... Hyvä maitlehmä kakskymmentviis
ruplaa... No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla.
Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.
— Hitto mie häne maijostaa.
‒ No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö,
lähtöö varmast vähä paremma raha edest... Kakskymment...
— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.
— Mitä, luuromua... Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty
asja. Kakskymmentviis ruplaa... Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.
— Yhe rupla saat.
— Jaha, yks rupla lissää... Kakskyinmentkuus ruplaa... Kakskymmentkuus
ensimäine... A siel takana, sie Uuvekirko mies... Eluka ostoo tulit,
mitä sie veikkone siel noljotat... Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio
kauppa tykkänää toisaanne... Kakskymmentkuus ens...
-— Puolruplaa lissää.
— Puolruplaa... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine...
Ja taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan
haastellen:
— Sie oot oikee karjamies, etkös oo?... Kato nyt veikkone tarkallee,
mimmone näyttävä elukka.
— Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi... Iha
justii ko mikä metsäkarhu.
— No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei
palella.
— Ois se sorti turkki, lehmä nahast.
— Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki... Kakskymmentkuus
viiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa,
mi lyyvvää kauppa lukkoo.
— Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa.
— Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo
halajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine...
Nyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä
houkutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan
hänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan
lisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa
iskuvalmiiksi.
— Siis kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseit... No
eiks tule ennää niistää päi lissää?
— Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta.
— Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone,
nii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä
ensimäine... toine... Kakskymmentseitsemä... kolmas kerta!
Vasara paukahti.
Valkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle
tuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän
kuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta.
Sekin päättyi Valkjärven miehen kaksinkertaiseen voittoon, niinkuin
vasaramies rupeaman hikoiltuaan ja vihdoin viimein iskettyään haikeasti
valitti.
Vielä osti Valkjärven mies toisvuotisen härkäpuran, ja siihenpä
loppuikin Rehmosen talon raavaskarja.
Ajettiin saraimen puolelta lampaat, puolikymmentä päätä pihamaalle,
mutta ne alkoivat lennellä miesjoukon keskellä kuin kiiliäiset. Kolme
onnistuttiin vihdoin pyydystämään miesjoukolla kiinni. Sen sijaan kaksi
karkasi rempallaan olevan aidan raoista pellolle, ja läksivät ne mennä
hujeltamaan jäätynyttä sänkipeltoa pitkin, niin että saparot vain
vilahteli.
Vasaramies kauppasi kiinni saadut ja ehdotti sitten semmoista kauppaa,
että ostaja itse pyydystäisi karkuun juosseet.
— Ei semmone kauppa vetele! vastustettiin miesjoukosta. — Tavara pittää
olla siin paikalla. Ei niihe lihat riitä oikee juoksuvaivoist!
No eihän siinä mikä auttanut. Toisen apumiehiksi komennetuista
poliisimiehistä piti talon keskenkasvuisen pojan ja tyttären kera
lähteä karkureja kiinni yrittämään.
Talon aikainen naisväki piiloitteli sisällä pirtissä antamatta
minkäänlaista apua vasaramiehille. Sen sijaan ukko Rehmonen itse ja
vanhin poika Herman olivat ulkosalla.
Ukko Rehmonen oli taloansa kohdanneesta kunniasta vallan hölmistynyt.
Taivasteli lenkosäärineen siinä miesjoukon keskellä tietämättä miten
olla, kuin eleä.
Herman oli huutokaupan alkaessa ollut myös murripäällä. Mutta kun
sitten ensimmäisinä talutettiin talon kaksi hevosta myytäviksi, oli
karjalainen kauppaveri saanut Hermanissa vallan, ja niinpä hän aito
hevoshuijarin elkein oli alkanut näytellä ja kehua omaa ajokastaan
miesjoukon keskellä.
Nyt näytti Herman jo täysin mukautuneen asiain menoon. Kirjava
kaulaliina vinossa häilähdellen oli hän altis mihin aputoimeen hyvänsä.
Ei sentään katsonut arvolleen sopivaksi lähteä lampaiden perässä
ravaamaan.
Ahkerassa touhussa oli myös Salamon Hakuli. Heilui koivistolaisreuhka
takaraivollaan miesjoukon keskellä, niinkuin olisi ollut tärkeämpikin
henkilö. Ei näyttänyt Salamon tällä hetkellä ensinkään muistavan,
että oli menossa vanhan ystävän ja kylänmiehen elo eläminen. Ei niin
paljoa, jotta yhden osanoton sanan olisi ohimennen kovan kolahduksen
hölmistämälle päivänsankarille heittänyt.
Salamonin lisäksi olivat kaikki muutkin Peräkylän merkkimiehet
saapuvilla. Niinikään oli kalakauppias Sion Lipiäinen mukana. Hän näkyi
saraimen puolella tarkastelevan vielä myymättömiä ajopelejä, nähtävästi
ostoaikeissa.
Kaiken huippuna kunnioitti myös peräkyläläisten suosittu sainoi-isäntä
Tereska tilaisuutta läsnäolollaan. Tereska oli sainoinsa liikenteen
vähetessä käden käänteessä järjestänyt talonsa matkailijapuolelle
uljaalla nimellä komeilevan »Taloustavarain osto- ja myyntiliikkeen».
Tähän liikkeeseensä hän haali pakkohuutokaupoista tai muuten ahdinkoon
joutuneilta sainoivierailtaan huonekaluja ja kaikenlaista muuta rojua
myyskennellen niitä sitten toisille takaisin hyvästä voitosta.
Niin olivat he kaikki kokoontuneet perikatoon joutuneen ystävänsä
häviöstä hyötymään, niinkuin kokoontuvat haaskalinnut siipirikkona
nääntyneen toverinsa raadolle. Monella itsellään saattoi jo ylihuomenna
olla vasaramarkkinat edessä, mutta kukaan ei sitä tällä hetkellä
joutanut ajattelemaan. Semmoinen on kannakselainen parisniekkaveri.
Tykkänään erillään, aitan korkeiden rappujen vierellä, seisoskeli
aivan sattumalta paikalle harhautunut Jaakko Vesterinen. Syrjäisestä
olinpaikastaan näytti Jaakko uteliaan tarkkaavaisena seuraavan
toimituksen menoa.
Kun karkuun juosseiden lampaiden kiinniotto viipyi, esitti vasaramies,
että joudukiksi ajokalut otettaisiin sillä välin myytäviksi. Kellään
ei ollut mitään sitä vastaan ja niin vedettiin kahdet nelipyöräiset
ajokärryt, yksi ajurinreki ja samoin siedettävässä kunnossa oleva
reslareki pihamaalle.
Mutta vallan ihmeisiinsä joutui vasaramies, kun vajaan kesän
käytännössä olleista ajorattaista tarjottiin vain kymmenkunta ruplaa.
— Johan te nyt miehiset miehet panette pehmosii. Kymmene ruplaa
tämmöset ajopelit! Sanokaaha nyt rehelline alku, jot päästäis
tarinoiman.
— On siin alkuu kyllältää, alota vaa tarinas! vastattiin miesjoukosta.
— Vai kyllältää! Sanoha sie Valkjärve mies, sie ymmärrät nää asjat
tarkallee. Haastaha sie, mitä teijä puoles meinattasii, jos joku
tämmöste ajopelie ääres löpisis kymmeruplasest.
— En mie haasta mittää siihe asjaa. Meijä puoles nykysii ajopelmestarit
asetteloo lautojaa kasattumaa.
— Siin sen kuulit, ko pyysit kuullakses! ilkasteltiin miesjoukosta. —
Lauvat joutaa kasattumaa sielläpäi, kun täälläpäi o vähä liija kans
rekkii ja kärrylöi.
Ei auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta.
Pitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa,
mutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut
metsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla.
Näki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan
ajuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän
setakkarahtiin.
Toiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt
kauppaansa ajurinrekikään.
Kun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen
siitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään:
— Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää.
— En mie vanhan naapurin reteliikää henno... ihan lahjana siepata,
selitti Sion silmiään räpytellen.
— No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, —
niin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine... Kymmene ruplaa
toine... Vieläks pannaa lissää?
— No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa.
— En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja
aiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa
ensimäine... toine ja... kymmene ruplaa... kolmas!
Kun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha
Anton Lempiäinen häneltä:
— No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä
sie niillä reteleillä?
— Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin
lähteäni, kuhan talvi ennättäisi.
— Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie
vielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa.
— Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa
miespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät.
— Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran
vaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo
vasaramies naputellakseen.
Keskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien,
rattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit
tunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja,
piironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat.
Näiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma
Rehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär
Aliina.
Vanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi
hiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan
olevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään.
Itkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden
puolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden
päältä.
Ainoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli
pyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena
oli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän
keikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä
niin köyhiä olla.
Sääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo
herättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat
siinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta,
niin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet.
Mutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin,
vasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja,
vällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja,
kirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin.
Kaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista
joutui Tereskalle, sainoin omistajalle.
Ainoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai
talonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi
maallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää
pahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan.
Aurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse
tilatieran vasaroiminen.
Viimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka
huolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen
pakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten
pelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään.
Siinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja
löytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi
muuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä,
tuhatviisisataa ruplaa.
Tarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä
mies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan
Kyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa
tarjousta tehnyt.
Mutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että
kannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta.
Vasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa:
— Tuhatviissataa tarjottu... Tuhatviissataa ensimäine... No miehet,
pannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot,
pellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä
tämmöne raha, ykstuhatviissataa... haastakaaha naapurit, haastakaa
sukkelaa.
Kukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä
Valkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle:
— A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone!
Mutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona.
Silloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen,
pullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti
hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla
äänellään:
— Tuhatviissataa ensimäine... Tu-hat-viissa-taa toi-ne... ja...
yks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta!
Vasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies.
Ukko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään
räväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä.
Kun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara
putosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan
tajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei.
Sitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti
siihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän
enää katsettaan kohottanut.
Rehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa
hänen hartioilleen ja sopersi:
— Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin?
Rajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia
hartioitaan.
Niin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat.
Väkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat
mennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet,
huonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla
kujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut
muuttotalkoita.
Isäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun
talkootalon pihalle.
Viimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen
vierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon
rappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa.
Kääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja
asuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan
yli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin.
Ilta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen
lauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian
alkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta.
Jaakko ei huomannut tätä ilman muutosta.
Ei hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän
hämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä
täältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui
Lazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä
hiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja
vihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä.
Hitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen
penkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain
riipuksiin.
Siinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi
ainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu
hänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta
kuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan
väristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää,
värisevää lasta helmoissaan.
Ja yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen
omasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän
kyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen
punakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla...
Ensin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva
asento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin
kirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko
selkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee
ympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia
sadepisaroita... Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja
itkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat
täyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän
tukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin.
Vaikeroimisensa lomassa hän pyytelee:
»Menkää, menkää pois täältä!»
Mutta he eivät mene... Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren
varaan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen.
Vihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen,
vaatteilleen asti...
Sitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen,
varpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken
lyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen
petäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti
auttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä,
itkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt...
Niin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat,
kuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman
vieraan herravallan...
Jaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin
torjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut
höylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle.
Kuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu
sytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät
korkealle.
Jaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään,
heitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä
takkinsa päällä kuin mieletön.
Mutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin
tappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone
oli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne
korvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät
tuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun.
Silloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai
sen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle.
Siitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman
petäjän juureen sammaleiselle kivelle.
Palo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät
liekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi
riehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään.
Jaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen
hyppelevien liekkien keskeltä raippoja... raippoja. Ne viuhuivat
vimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan,
kaulaansa, käsivarsiaan.
Mutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin,
polttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen:
— Sehän palaa, palaa se perintö... orjavallan perintö!
Se mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt
pois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei
mitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle
raukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten.
Suuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan
kuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan
yhä kauemmaksi...
Siitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta
tullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä
palopaikalle.
Antero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut.
Hiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan
alas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä,
kehoittelevia sanoja.
Silloin Antero läksi juoksemaan Jaakon kotiin.
* * * * *
Mari oli koko sen illan Martin ja Laurin kera ahkerassa työssä
kellarissaan. He pakkasivat juurikasveja suuriin kannellisiin koreihin.
Seuraavana aamuna piti koko kesän loppuvarasto lähetettämän Pietariin
ukko Arttemin mukana, joka meni saamaan sieltä viimeistä tilitystä.
Mari ja pojat työskentelivät lyhdyn valossa, joka riippui kellarin
katossa olevasta koukusta. Jo oli viimeinen kori täytetty. Mari köytti
Martin kera sen kantta kiinni. Lauri kokoili omiksi talvivaroiksi
jätettyjä juurikkaita kellarin perällä oleviin lauta-aitauksiin.
Silloin kuului kellarin ovelta Antero Launiaisen hätääntynyt,
hengästynyt ääni:
— Mari... emäntä, tulkaahan tänne, minulla olis...
Mari, joka oli juuri kiristämässä kiinnitysnarua, katsahti
hämmästyneenä ovelle. Nähdessään lyhdyn valossa Anteron hätääntyneet
kasvot hellitti hän narun kädestään ja syöksähti ovelle.
— Mitä on tapahtunut, te näytätte?
— Tulkaahan ulos... huvila... Jaakko...
Enempää ei hän ehtinyt. Yhdellä hyppäyksellä oli Mari ulkona ja näki
ensi silmäyksellä tulipaljon kaamean kajastuksen. Hän horjahti.
— Hyvä jumala, onko...?
— Ei, kyllä hän on elossa, mutta...
Pojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä
ulos. Mari puhui heille kiireisesti:
— Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan
odottamaan. Minä en viivy kauan.
Samassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään.
He juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari
perässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero
ja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta.
— Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan
selkeästi. Hän kysyi hengästyneenä:
— Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi?
— En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin.
Jaakolta on takki palanut, ja muutenkin...
Mari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat
palopaikalle.
Mari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa
katsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä
ympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi
pudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä:
— Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään
kotiin.
Jaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa.
Jaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen
toiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen.
— Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman.
Nojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti
jalkojaan.
— Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään.
-— Hyvästi! sai Antero sanotuksi.
Hän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän
Marin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan
Marin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.»
Mutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta.
Lazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa.
Niiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat:
»Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten
ivallinen, pidätetty nauru.
Ne sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi
rajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä:
— Jaakko, oliko... oliko se... vakuutettu?
Viimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille.
— Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko
väsyneesti, päätään kohottamatta.
Oli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi
vielä värisevällä äänellä:
— No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen
vahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä.
Sinä jäät nyt kotiin.
Pirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien
avulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja
käsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat,
mutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu
kunnolla riisutuksi.
Kuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen
hellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen
syvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo,
jotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa
katselemaan.
Pojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat
he kauan. Vihdoin sanoi Lauri:
— Äiti, se sammuu jo. Siihen meni isän huvila!
— Se saikin mennä! Se teki isän vain sairaaksi ja onnettomaksi.
Pojat katselivat suurin, totisin silmin äitiinsä.
Vihdoin kysyi taas Lauri arastellen:
— Vieläkös isä tulee terveeksi?
— Tulee, hyvä Lauri, tulee, kun me vain hoidamme häntä hyvin. Ja
sitten... sitten ensi keväänä tulee myös isä meidän kera työhön —
rupeaa suota ojittamaan. Ja sinä Martti saat mennä isän mukana, ruveta
häntä avustamaan.
— Minä lähden! kuiskasi Martti innosta vavisten ja puristautuen
lujemmin kiinni äitiinsä.
— Mutta minä jään äidin luo kasvitarhaan! puhui Lauri.
— Niin, sinä jäät minun luo. Me hoidamme kasvitarhan. Isä ja Martti
hoitavat pellot ja suon. Silloin meille alkaa _uusi elämä_.