Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla
suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien
harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se
ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja
istuttaminen.
Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa
kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten
ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä
kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi.
Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä,
jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi,
vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi
saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti
haitaksi ollut.
Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin
iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut
kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä
pohjasta.
Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen
erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana
iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän
itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.
Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi
käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.
Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille
tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja,
joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä
ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse
metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet
huvilarakennuksella.
No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi
tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä
kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina,
mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita
hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän
huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin
hökkeleistä.
Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin
erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä
hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla.
Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli
pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä
mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat
jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut,
haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut
monasti aikaa niitä ajatella.
Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja
päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.
Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan
ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa
voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan
Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen
sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin.
Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet
hameissasi kiinni riiputtaa.
Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti
hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli
Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä,
jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.
Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka,
että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he
olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui
valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät
ajuriarttelissa suunsa tukossa.
Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona
peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran
myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:
— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet
toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä,
missä toiset pyrkivät velassa pyörimään.
Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko
siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa
huudahtaen:
— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat
haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.
— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli
sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden
naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.
— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään.
Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen
mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari
purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan
asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan
olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla
ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa...
Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana
varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä
vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen
enää olisi niille vahingoksi.
Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten
hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi
sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja.
Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne,
listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä,
otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain
huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin
nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti
ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti
vasuihin.
Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat,
hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta
ihmettelemään:
— Mitä sinä, äiti, nyt teet?
-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera
lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko
Arttemin kaalipojat tekevät.
Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He
alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät
taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.
Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.
Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat
nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.
Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten
omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä
rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti,
täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.
Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi
näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään
unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat
he arastellen tiedustella:
— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?
— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.
Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän
kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä
kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä
tehdessään selitti hän ystävällisesti:
— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen
hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei
kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä
vielä voi paljon mitään ottaa.
Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä
arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:
— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte
työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen
aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä
kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä
ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa
kitumalla.
Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä
he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin
kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli
rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille
pusertaa.
Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin
kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui
lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.
Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut
aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin
kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä
kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat
ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.
Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat
ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet
äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä
lähtiessä:
— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa
mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja
vartijaksi kärryjen luo.
— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä
voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.
Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki.
Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia
porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että
olivat tämän tästä ojaan lennähtää.
Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja
Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja
hienoa hopearahaa.
Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.
Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista
saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun
niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten
postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.
Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän
näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat
pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja
kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.
— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman
hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.
— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.
— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.
Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään.
Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat
sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.
Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat
penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi
ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.
Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun
ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden
rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin
juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.
Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä
nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen
kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille,
niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.
Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti
ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes
vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä
mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin
piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.
Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista.
Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä
huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin
pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri,
ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti
aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista
tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.
Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme
poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta
huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin
lähetyksiin erittäin tyytyväisiä.
Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken
tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan
odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla,
kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet
näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän
höysteitä.
Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista
päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se
muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.
Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin
upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä
silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei
tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä
harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin
kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan.
Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi
melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi,
läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan
kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa
penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä
vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä
kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan
oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi
hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää,
ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat
lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä
lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet
kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin
kasvimaalla.
Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne
olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään
suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan
maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa,
jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka
päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä
kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun.
Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.
Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se
Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä
pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä
viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili
Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu,
puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän
kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä
masentavan autiuden keskellä.
Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella
tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat
peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua
äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan
syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle
mitään hyötyä tuottavan.
Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut.
Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä,
niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa
imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti.
Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli
Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan
tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa,
ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen
uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona
liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että
kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen
runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se
kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan
kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen
jalkojensa juureen kantaa.
Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon
tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen
piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen
lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös
Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa.
Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi
kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan
itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun
hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.
Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan
rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen
alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he
nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä
kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt
jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin
jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat
säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia
säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja
niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden
kalleuksien kera.
Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta
kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien
niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen
puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä
heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta,
vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla
väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja
istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen
nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta
viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti
puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin
mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota
työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin
nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa
ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.
Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä
kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi,
alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.
Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet
joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa
kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa
Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti
suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita,
työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan
yrittäjille.
— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.
Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos
heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan
päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He
liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa
äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla
nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.
Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa
vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa
houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia
tehtäviä.
Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten
tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä
kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit
poikien mieltä puoleensa vetämässä.
Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään
riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa
houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari
masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.
Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet
nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita
hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.
No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt
numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat
toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi
rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien
tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko
kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta
vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä
sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä
sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin
kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.
Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan
metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha
lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin
helpolla.
Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä
maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä,
hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu
kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.
Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten
valmiiksi.
Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen
rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja
sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja
varoitukset.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli
kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä
pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa
silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden
pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella
askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään,
mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.
Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo
maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset
rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä
siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.
Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha,
jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli
tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä
aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän
maita saamattomilta naapureiltaan.
Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti
voitonvarmana kantapäillään...
Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata.
Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen
aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin
ja poikain ahertelua.
Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi
siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin
kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan
tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän
hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.
— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.—
Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän
aitauksen sisällä.
— Miten niin? ihmetteli Antero.
— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi.
Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia
opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.
— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.
— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.
Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat
hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.
Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima
vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa
tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin
kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman
ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi
jätti paljaaksi.
Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin
hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi
jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut
tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin
luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä
olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.
Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti
tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan,
niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta
hän ei vielä perillä ollut.
Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata
kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.
— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi
Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän
päättäväisen katseen.
Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan
asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan
silottelemaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään,
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon
katsahtaen:
— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus
mieli tekisi.
Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että
Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.
Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo
Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä
välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei
ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.
Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin
silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki
hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä
voimakkaammin sinne kasvimaalle.