Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.
Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä,
meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä
kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat
nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin
uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt
entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.
Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja
vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien
lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti
alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä
kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti
asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai
kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.
No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria
jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas
ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä
mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä
kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut
niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.
Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain
pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä
tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan
ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen
perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja
siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää,
kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän
raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita
kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa
peltotieroissa olisi kasvanut.
Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt
jäädä oman onnensa nojaan.
Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin
hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen
parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä
kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä
hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni
juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä
tureikkoa mielikseen katsellut.
Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan
heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan
ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo
niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää
mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä
täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu.
Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi
alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat
ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän
turmioksi.
Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän
alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei
niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen
heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen
jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se
sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.
Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä
niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa
viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä
ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät
lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt
harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa
ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.
Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat
tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja
vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon
selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen
kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.
Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat,
nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla
kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat
loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan
surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo
koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.
Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot.
Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se
näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin
viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto,
ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä
nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan
pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä
eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta
metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät
ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet
kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan.
Sitten olisi taulu ollut täydellinen.
Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle
elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta
se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella
metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle
huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi
kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja
siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt,
loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat
olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet.
Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä
herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti
itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan.
Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean
helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon
patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä
se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat.
Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin
omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena
lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten
velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli,
joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan
sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin
hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan
kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman
nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään
ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista
irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki
muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston
tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää
vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa,
joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois
puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut
peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan,
varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta
rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille
myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt
edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa
tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi
Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai
ehtikö joku toinen jo ennen häntä.
Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa
häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen
huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla,
toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa
myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai
keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni
kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan,
jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen
isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea
sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa
irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa
lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti
itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun
kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.
Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi
se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain.
Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat
saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen
metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja
kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville
tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien
takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen
vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä
hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin,
sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa
tavoittamaan.
Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin
kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee
muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen
tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät.
Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä
paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää
valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä
autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät
kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.
Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle
suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan
onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla
vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka
jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää
ensinkään lääkityksi saadaan.
Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren
vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen
laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat
näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.
Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen
itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli
joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka
maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon
semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi
pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi.
Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden
opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.
Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä
pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin
kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin
olevan syntymässä oikean paratiisin.
Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka
huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat
rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.
Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari...
Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen
vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi
ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut
suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa
tarmonsa takaa toteuttamaan.
Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti
laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli
lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä
Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan.
Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon
laittaminen vaati paljon työtä.
Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän
vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta
tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei
näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä
välittänyt.
Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä
entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka
kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin
kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti.
Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta
semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.
Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös
innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät
päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä
otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty
joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä,
joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.
Se oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat,
vehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka
kapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä
äidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja
varoitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä
kuivuneiden lehvien ja haarojen mukana.
— Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman
penkkinsä äärestä.
Kauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin
silmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti.
Kun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen
käsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista
ja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle.
Kolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä
äiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan.
Sen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä
hän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin.
No eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein
kuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin
sitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki.
Parin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä,
mutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan
ja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät.
Niin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea
rivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina.
Niiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä
lopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä
olisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta
lantakokkaretta.
Seuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa
alettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä,
joista toivottiin varhaista kevätsatoa.
Mari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä
jo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön
huvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko
Arttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta
tänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien
tarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa,
eikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan.
Harvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla
hävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin
lämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan.
Ja iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla
hyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan
kuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai
Marin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan.
Varsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi.
Silloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä
aurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan
aivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä.
Mari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he
tunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän
elämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään,
ja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän
paljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja
lämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He
tunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se
kiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä,
sytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen
luottamaan siunatun sadon tuleentumiseen.
Nähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä
jo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän
korkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän
luokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli
loisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti,
että tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on
laitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän
kaupalla kuntoon.
Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut
lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi
oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia
taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis
tavallaan yhteistä tavaraa.
No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut
reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia
meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista
sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin.
Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse
istuttaminen.
Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin
ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä
reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin
sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun,
ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien
ympärille.
Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla
lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin
terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta
uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja
ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa
ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta
pakkasi ihan tukehuttamaan.
Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat
istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin
myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen.
Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän
pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin
valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä
valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä,
puolitodella valittamaan:
— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä
tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.
— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja
pistelee.
— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.
— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —
Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit
Laurin kokoinen.
— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi,
selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä
välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.
— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti
Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi
hirsiä.
Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.
Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.
Eikös niin, Lauri-pojuseni?
-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään
äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.
Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo
silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti
oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin
innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen
työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja.
Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan
tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo
hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia
pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.
Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät
silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei
konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin
kumppanina ahertamaan.
Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia.
Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon
kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota
heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.
— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.
Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:
— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku
poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä
niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja
kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä
pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden
perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan
antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.
Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet
sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista
ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään
jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta
lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan,
ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.
Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti
kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä
katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet
unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä,
että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.
Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata
muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera
kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien
varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja
naurista.
Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja
ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä
itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.
Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä
vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut
hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut
koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin
kokonaan avustamatta.
Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana
päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.
Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin
peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja
naurismaalle, vieläpä sitä jäikin.
Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi
kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari
kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan
Se olisi mennyt jo liikoihin.
Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan
kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut
mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa
auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa
kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin
päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.
Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella,
huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen
Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle
lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn
toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.
Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi
nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan
jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa
puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.