XVI.

Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.

Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen

pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin

työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta

muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten

hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä

odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet,

katonalaisrimat ja muut tarpeet.

Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta

Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi

kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä

palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi

suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota

rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.

Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista

mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida

ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta

valmista.

Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle

rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti

Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin

erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi

kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli

paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla

ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri

tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa

vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan

yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee.

Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon

viihdyttävä metsän kutsu.

Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset

aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.

Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen,

mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää

kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät.

Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä

osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien

väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan

sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden

kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen,

ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin

konsanaan hengähtämään pääsi.

Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin

iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia,

tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko

siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan

setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti

sitten kotiinsa.

Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat

Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön

lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi

Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt.

Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa

tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille

töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.

Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut

päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:

— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti

setakoita?

— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä

laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.

— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä

lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?

Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi

vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa

hänellä oli tekeillä kellarirakennus.

Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko

kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus.

Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa,

pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä

paikalleen muuraamaan.

Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät

hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui,

auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan

vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.

Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he

tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle

lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:

— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain

etukäteen.

Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta

keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa

työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.

Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli

kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten

teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle.

Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä

päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti

siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin

hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten

summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.

Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät

kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan

vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta

lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada

viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä,

hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan

tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä

pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle

nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta

hetkeltä tuntui.

Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi

seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä.

Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan

rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken

kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä

päivän ajoa aloittamaan.

Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa

viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä

menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko

rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.

Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu

semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo

monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä

kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti

mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:

Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille

varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun

toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut

niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa

maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle

kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen

asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella,

jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.

Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut

pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki

lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat

laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa

jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä

Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa

pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla,

joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla

lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä

keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa

vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle

työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin

varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika

päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.

Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon

entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun

sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja

valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.

Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.

Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton

kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman

lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä

uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista

melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi,

mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat

kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna

ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä,

kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana

upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat

valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä:

hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja,

vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei

kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä

lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät

Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset

järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion

Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan.

Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta

oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka

kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista

kaupungeista.

Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa

sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta

loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat

sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta

sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan

yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti

sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin

vyöryneen tulvan alle.

Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla

kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä

merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla

kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei

ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.

Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti

paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden

keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään

jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella

vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet

pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.

Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä

pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan

onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan.

Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi

kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat

ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan

vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman

osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan

alkuun. Se oli vallan varmaa.

Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla

tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon

paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai

suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan

takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat

miehet yrittivät.

Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai

sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja

huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No

siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan

huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin

kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat

sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo

Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne

asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja

ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä

naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat

hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös

rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.

Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi.

Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti

köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua

pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta

ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko

tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen.

Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän

komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen

täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei

mitään mukisemista!

Nämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta

pahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin

enää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei

tarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään

Jaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös

suoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä

mieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset.

— Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus,

mutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta

Marin näkyvistä.

Kiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa

uskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä

ajuriarttelissa ja kyselivät:

— No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella?

Tai:

— Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä

äveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos.

Toiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin

Mooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä,

niin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan

loppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin

monasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä.

Eikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä

liikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin:

— Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo

ajoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät.

Varsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta.

Se sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo

kauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle

hassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi

huvilaansa katto päälle.

Se oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä

kopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa

toisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin

myrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli

hänen kanssaan juttusille.

Ja hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille

näyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan

itselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon

Hakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten

nähdä, kenelle ovat nauraneet.

Ajatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli

jo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa

joutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan

matosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää.

Niin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut

oikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille

soveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei

onnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko

ajan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden

kiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti.

Siitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se

pani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti

uusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet

rauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä

hetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa.

Mutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa

tietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi

suurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta,

jota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin.

Jaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli

suorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä

huolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja

Launiais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi

edes huomannut näiden läsnäoloa.

Ja kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja

kiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti

odottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari

poikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt

Maria ensinkään liikuttavan.

Antero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky,

havaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla.

Hän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös

Jaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona

ylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken

maailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä

huolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut

erehtyä.

Yritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera

huomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista

seikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen

nainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma

aikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon.

— Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero.

— No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää

tehtävänsä, mutta Mari...

— Eiköhän sekin tietäne.

— Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita

kasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista

sukuperää.

Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein

hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi

Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja

poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen

ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi

aikaa viheltely ja laulun luritukset.