Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan
peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi
asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli
majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.
Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta:
Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia
vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat
ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.
Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut,
mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia.
Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat
ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin
komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja
toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei
Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan,
pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia
suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea
omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat
ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!
Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean
huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi
rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen
ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia
ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla
ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä
hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi
eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.
Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne
olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä
lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa
kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä
osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin
uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä
iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan
ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä
suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset
lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset
laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.
Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden
hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin
lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös
vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa
järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne
lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea
vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä
kaksoisolennostaan.
Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan,
pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan.
Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla
vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston
sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen
viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.
Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä
niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua
penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä
tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.
Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset
itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen
perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon
asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.
Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui
kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi
livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko
aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä
menojaan.
Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei
Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman
korkeammalla portaalla.
Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta
sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä
kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä
katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä
katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä
välittää.
Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti
ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko
lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika
ajatella niiden hirsien vetoa.
Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä
vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen
kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin
riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia
laitettaisi.
Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan
sopimaan rakennusurakasta.
Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa
läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä
terästettyä lasia maistellen esitti asiansa.
Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään
tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:
— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma
nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.
Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä
ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee
maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin
selvyyteen.
— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen
lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei
kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret
liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat
seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että
se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta
ei oikeata sortin huvilaa.
Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa
nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän
pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt.
Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan,
jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän
haasteli taltutellen:
— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan
sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta
yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.
Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä
kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi
Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että
Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän
sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:
— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä
otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin
köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat
selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.
Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa
liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä
pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät
melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli
Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu
tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen
ihmettelevä kuiskaus:
— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta
katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei
mitä muuta poikenluomaa väliin satu.
— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko
mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä
alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän
joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.
Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.
Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian
valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja
lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa
jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan.
Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä
verran Jaakolla oli hirsiä.
Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin
tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla
povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi
savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä
peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs
silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.
Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla
myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine
arviolaskelmineen.
Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen
kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet
yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet,
sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit,
jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.
Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos
minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.
Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi
selittelyjensä lomassa:
— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin
tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen
numerot, niin ne pitää!
Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän
ryypyn kulauttaen:
— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve,
naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!
— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin
hänen korviaan.
— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä
löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka
pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.
Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena
hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin
korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan
kurkotella.