Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin
uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei
niistä kesken talven tulisi puutetta.
Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään
asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei,
muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?
Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään
salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän
istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia,
salaisia suunnitelmiaan.
Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat
joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin
kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut
lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat
säästäneet kuin silmäteräänsä.
Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana
päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien
mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain
asiaakin isän luo.
No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää
latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä
mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä
ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle.
Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.
Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi
päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.
Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:
— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä
rakennetaan huvila!
— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.
— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila
ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.
— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä
pidättäen.
— Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat
ikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle.
Nämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää
ajattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan
rakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään.
Se oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi
hukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan.
Heillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon,
kokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua.
Kuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan
perikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi
metsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi.
Mierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi.
Jaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että
hän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia
Jaakon tilinteolle jo samana iltana.
Illallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän
sitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut
narrata itsensä moiseen hulluun yritykseen.
— Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän
itse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan
joutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se
ajatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei
tässä liian rikkaina eletä.
— Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. —
Aivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille
menijöille velkaa uskoisikaan.
— Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen
Inossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja
katseli syrjään.
Jaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon.
Hän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten
painokkaasti:
— Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan
pystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen
verran kokemusta.
Jaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen
äänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen
haasteli:
— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen
laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän
yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä
verran talven pitkään pystyy säästämään.
Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri
illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan
ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut
sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen
välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen
melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän
sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari
oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan
kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen:
Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään
vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari
haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:
— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella
pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää
turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun
itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen
olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon
vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle
olet luisumassa.
— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu
väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti
arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin
ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea,
kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.
— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin
suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia
ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.
— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti
Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina
palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia
hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni
Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.
— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. —
Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole
luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole
samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen.
Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet,
sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi
tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan
sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.
Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja
tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä
syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä
ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli
sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua
jatkoi:
— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja
usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin
nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen
osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet
pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi
siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt,
niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se
olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi
meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että
myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran
huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua
tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka
lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä
tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu.
Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan
tuovan meille siunausta?
Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille
istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta,
mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä
tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja
kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen
makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä:
— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan
maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta,
kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään
yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua
tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja
turmantuoja.
— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä
tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä,
miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta
tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun
liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.
— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen
vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä
yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin
ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.
— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas,
sanoi Mari hiljaa.
— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.
Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä
tyynyyn ja oli nukkuvinaan.
Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti
pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.
Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään,
jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta
oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten
tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.
Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin
tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati
viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä
vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo.
Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.
Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin
oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi
romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon
sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi
antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli
voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon
tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän
näki sen selvästi.
Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä
toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja
Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä
turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.
Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi
kasvattaa pojat oman mielensä mukaan.
Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä
karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen
yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.
Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli
se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan,
yksinään hänen täytyi ne kantaa.
Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun
liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta
hennot hartiat eivät vavahtaneet.
Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa...
Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta
ainoata sanaa.
Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään
asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei
pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat
olla ne pyhäajot toisten hoidossa.
Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät
metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen,
että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla
rauhassa.
Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia
tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan
ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään
hevosestaan huolehtia.
Tietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään,
mutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle.
Eikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan
isän kera juttusille käydä.
Äidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan
poikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila
siirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein
näkymättömiin.
Heti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi
ja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai
sen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton
hoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai
suuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan.
Siitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään
uusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi.
Marille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut
Jaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta
tukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon
alla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen.
Ja kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien.
Jaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän
alkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien
suunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja
muita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja
rakastamaan sitä.
Näitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun
koululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä
tavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten.
Oli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä
kuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan.
Jokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän
painoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa
kokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset
ja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi
kuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut
kirjatietoja ensinkään.
Mutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan.
Hän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa
satua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja
eläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien
syvyyksiin kätketystä elämästä.
Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös
pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen.
Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina
uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.
Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän
tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman,
minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se
suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä,
jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää,
ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa
kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja
pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus
oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla
sitä katsomaan.
Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja
hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään
sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä.
Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella
vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun,
rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan
ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.
Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen
valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä
teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä
olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään,
millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua
muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi
se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi
yrittämään sitä huvilansa rakentamista.
Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä
vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä
mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä
muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen
verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin.
Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.
Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet.
Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei
edes käymätieltä käymään.
Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.