Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko
metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa
Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten
syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen
metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.
Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen
metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen
hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.
Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen.
Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin
yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.
Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin
varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.
Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti
naapurilleen:
»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja
mielessään.»
»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja»,
humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»
»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen
aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja
joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän
valoa.»
»Sen saman miehen poika.»
»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»
»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas,
hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»
»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.
»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat
unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan
hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen
poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa
piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari
antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa
alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»
»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.
Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä
arastellen:
»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»
»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat,
että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun
saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun
et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet
loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»
»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja
kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on
vain jäljellä.»
»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.
»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista
kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän
juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun
pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta
ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät
lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»
Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:
»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»
»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.
»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen
petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»
»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.
Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja
unohtunut.
Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen
isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:
»Se hakkaa, hakkaa!»
Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.
Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:
»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!
Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät
humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.
Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri
kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva
tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää
pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään
kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään,
rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana.
Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.
Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ
sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä
puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä
vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle
tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa,
vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että
säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen
aivoissaan kiehahteli:
Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei
tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei
Marilla eikä muilla mukisemista.
Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset
iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää
vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.
Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta
silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon
kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa
murskautumasta.
Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä
veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko
vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä
voimiensa takaa.
Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran.
Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että
se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten
kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas.
Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen
verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle,
mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös
kasvoihin näkyviä verinaarmuja.
Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken
hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan
syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi
luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä
hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.
Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä
huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän
seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään
välillä vetää.
Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti
puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi
ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki
suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut
hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti
pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian
saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan,
paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen
sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti
hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen
ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän
sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä
tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi
pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta
tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat
suuret petäjät ylväitä latvojaan.
Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi
luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna
viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi
parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena,
jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja
alastomina kuni orpouttaan itkien.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän
alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku
oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein
jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän
ajatusjuoksuaan.
— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan,
kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun
ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta
taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa
viimeisiin kevätkeleihin... Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne
Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat
katsottu... Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne
ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta.
Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa
rakentamaan. Se on niiden oikea ala... Itse avustan kesäajojen lomassa,
laitan kellarit, ulkosuojat...
Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi
riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti
takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita
karsimaan sekä latvomaan.
Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla
kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen
tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä
sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan
nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi
voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa
maistamatta.
— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä
kotiin hivuessaan.
Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat
aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai
käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä
rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä,
saatikka sitten hirsiä hakatessa.
Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän
aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta
heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata,
ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.
Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen
yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat
taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja
päästellen.