Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon
Inoon lähdön jälkeen.
Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt,
kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla.
Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin
apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven
päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä
kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti
väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon
lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.
Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan
olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään
itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille.
Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä
hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana,
sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja
Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti
rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.
Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä
Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut
Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt
oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen,
tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja
tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti
Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä
paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..
Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon
puolustukseksi.
Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten
Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei
itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään
viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen
verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia.
Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta
kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan,
ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko
halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.
Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen
kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain
Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten
sentään lähtenyt. Ajatteli:
-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä
Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi
mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.
Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa
esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko
seuraavana yönä saanut unta silmiinsä.
Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään
ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä
rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu
jokaisella askeleella.
Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt.
Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä
jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana
sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:
— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut
huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?
Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä
tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella
itselleen:
— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille
teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko.
Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt
Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa
huonoista seuroista.
Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei
niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin.
Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen
aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle
hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:
— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi
mitä peitettävää?
Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa.
Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin
hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi
nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan
päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:
-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon,
jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko,
kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.
Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää
rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.
Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta
Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä
päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:
— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan
oikein kauniilta näyttämään.
Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut
vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.
Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten
jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt,
mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään.
Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia,
värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen
ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä,
ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan
luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana
Marillakaan ollut.
Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja
kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi
asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen
jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.
Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi
Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin
työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko
pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.
Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe
luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa
oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona
käymättä.
Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.
Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.
Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi
tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.
Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla
Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa,
ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli
entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti
Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti
Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa,
kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.
— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi
muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.
Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan
vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät
Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa
juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi
salata ja peitellä. Ehkä...
Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että
Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän
tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun
kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan
lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa
alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko
oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana
riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.
Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut
ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei
ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän
kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän
koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää.
Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se
pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät
nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä
vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä
lähettyviltä.
Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä
istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä
noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä
tehtävää.
Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen
toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja
Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään
peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.
Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille
korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.
Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin
reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista
tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana.
Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan
ja siirsi lampputuikun pöydälle.
Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän
tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa,
puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään
sänkyyn.
Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen,
kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.
Häntä värisytti...