Kahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten:
Suomen joulu ja ryssän joulu.
Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen
menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta
vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.
Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja
rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu
alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet
edessä.
Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita
maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin
suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on
taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina
kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien
tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja
turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden
muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.
Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa
mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka
setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on
junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta
siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia
asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan
matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan
melkein pakko seurata tavaroidensa perästä.
Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta
pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen
tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman
luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin
leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän
olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi
juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa.
Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina
kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään
hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.
Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea
samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa
oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi
omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi
jouluvarukset hankkia.
Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat
joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä
siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi
viikoiksi...
Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia
jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia
tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla.
Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki
pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän
jouluksikin syömisiä ja juomisia.
Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa
synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin
saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille,
tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä
pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.
Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman
ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin
melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden
pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei
kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.
Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna
käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen
ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi
näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.
— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä
pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?
Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka
kenraali miehekseen.
— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele
tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua,
niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.
Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin
huikkimaan.
— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.
— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä
kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien
päälle mitään ymmärrät!
Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko
miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa
Valkjärvelle.
Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli
Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli
niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla,
ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.
Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen
tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien
hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet.
Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä
hyvänsä.
Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs
siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla
muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.
Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne
tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen
setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei
ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita,
vaikka miten olisi yrittänyt.
Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja
ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli
uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita
Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä
semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita
kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.
Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli
ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä
pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien
maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet
silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.
Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin
hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat
tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään
pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä
rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene
hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»
Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien
varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista
ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös
runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn
lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.
Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä
kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi
tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi
kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni
paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi
työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.
Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja
lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä
Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös
kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.
Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää
verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun
siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille
asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin
makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät
aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos
jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.
Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden
lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman
Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan,
lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.
— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion
silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.
— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut,
innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella
kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.
Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi
yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka
tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä
satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.
Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein
tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia
liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti
vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja
ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä
talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.
Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla.
Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli
tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.