Maanantai-aamu.
Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli
selkeän talvipäivän aamurusko.
Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä
kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien
kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.
Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa
äännähdellä.
Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja
patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät,
hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä
kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen.
Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan
vihellyksen.
Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä
kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan
kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.
Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja
kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset
nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä
majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.
Hevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista
hoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon
jättiläinen.
»Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen,
sukkelaan!»
»Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!»
Hevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan.
Peräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai
kuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy
edellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle.
Ja povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan,
mutta päällepäin ei moniksi näy.
Ei ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle
joutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei
sen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella.
Taisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla
lämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti.
Mutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia
pitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli
heräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee
kaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin
kiintyä.
Välistä vilahtaa aivoissa:
— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa
toisten joutumista.
Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi
ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.
Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi
tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä
savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?
Savua näkyy!
Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä
vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat
pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet,
silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden
huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.
Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia.
Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä
jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa
lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.
— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!
Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen
katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli
rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.
— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri
kivi vjetamas.
Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle.
Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja
tiedustaa:
— A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai
kuuma, hjuva tjekemas!
Silloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän:
— Onkos saju valmis näin aikaisin?
— Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona.
Ja vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän:
— Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov
Martinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas.
Niin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä
löyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu.
Mutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon
Antonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen
nenänsä alle.
Jaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo
ilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut
mitään rajoja.
Kilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari
esimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa
täydet kahdeksankymmentä puutaa.
Käsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla
sieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu
valmiiksi.
Seteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta
tuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät
nähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana
Jaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin.
Jaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä
häneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa,
että punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa.
Mutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi,
pengo vain edelleen.
Ja Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi
piissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta
sormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin.
Luontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh
setelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen
huomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen.
Jaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi
hänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen
hiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan.
Nolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun
punnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo
viheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi.
Rekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää
lauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat
viinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen
peittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat
olisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä
täällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili
heille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään,
ja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja
Jaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla.
Rannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin
punnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan
teki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain
pomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen
virkahuoneensa.
Siellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää
teekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen
asia sovittiin kättä päälle lyöden.
Sattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi
Jaakko koppiin sajua maistamaan.
Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon
hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi
pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.
Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle.
Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen
kuormansa toistamiseen punnittavaksi.
Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa
tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut
miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.
— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan
muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä
näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan
sadatuksen...
Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen
lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se
oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät
omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu,
että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko
illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja
iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:
— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan,
millä poluilla mies on kähminyt.
Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä
haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot
eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin
joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle,
hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan
kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se
oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut
Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana
kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat.
Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä,
juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa
virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään,
vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden
vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä
kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut...
No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se
tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta
monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli
hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.
Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita.
Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin
rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää
peräytynyt.
Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain
menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten
toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä
purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi
pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai
sylkäiseisi suorastaan silmille.
Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt
aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt
monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella
talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä
ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi
mieheksi.
Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon
valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä,
välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai
pirtupullo tulla avuksi.
Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle
sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki
välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä
paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä
aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin
turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on
se sorokan pirtupullo.
Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin
otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla
päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä
höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka
päälaellasi!
Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki
katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla
ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein
alamaisuutta.
Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli
ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin
teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja
kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella
luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen
mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten
kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.
Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää
miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon
itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi
tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä
kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.
Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti
rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista
kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli
säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.
Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa
tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi
nauraen:
— Siinä sinulle, terveydeksesi!
Sekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta.
Miesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin
pahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä.
Ja kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle
nauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä
smirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi.
— Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov
Martinovitsh olemas barin!
Niin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää
ympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon
sajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan!
Majapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu.
Hän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon
Hakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille
hyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli,
kun vain viitsi unen silmistään karistaa.
— Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on
semmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi
sen hamosten lumoissa.
Niin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset
hyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa
unohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin
verrattomissa artteleissa.
Jaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina
työmaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi
kuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten
ilonpitoon innostua.
Toiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat
sekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä
huristelemassa.
Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden
tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös
toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen,
vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.
Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt
alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo
velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen.
Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja
antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.
Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan
innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun
kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin
pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin
kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein
hänestä edellekin.
Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa
kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä
ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta
majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria
summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi.
Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo
sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.
Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin
ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä
onneaan koettamassa.
Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi
iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää
ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä
päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.
Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä
väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt
hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi
hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi
kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan
pöydälle.
Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä
pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin
kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein
meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta
nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli
sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja
juopuneiden mekastus.
Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt
päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli
tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä
olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja
jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä
vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat
veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa
kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan,
tähän tapaan:
— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä
jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien
mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun
alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne
kelpaa ja selvä siitä tehdään.
Jaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin
paljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se
hänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin
kaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan
rakentamiseen.
Siitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi
yksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren
kaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti.
Kiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja
arvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan
ruplaan asti.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan
viikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan
rakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että
pitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin
korkealle kuin mahdollista.
— Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon!
Tällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa
himoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen
kurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita
sekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia
höpisten ruumiinsa verille.
Päivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä
ryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän
hopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä
humaltuneena.
Tämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon
ulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko
katse, suupielet usein oudosti vavahtelivat.
Mutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän
tavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä
edelle.
Se herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä
alettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän
oli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut.
Mutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti
ja virkkoi:
— Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla
oikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka
hyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet.
— Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä
omat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille
selittelemään.
Anton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta
muutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain
kevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista
välistä ruvettiin kummastelemaan.
— Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt
minkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii.
Tämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta,
mutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään
peräkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen
Jaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa
suhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti
käyttäytynyt.
Tätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä
kolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut
kävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei
viitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan
ovella.
Itse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli
mieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno.
Kun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät
joulunpyhätkin olemattomiin.