Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen
kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta
patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli
muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se
loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan
reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki
satamaan.
Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se
näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin
hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset
louhokselle uutta kuormaa noutamaan.
Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän
miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat
edestakaisin, edestakaisin.
Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri
veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia.
Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan
sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja
antaa matkapassin koko työmaalta.
Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.
Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.
Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.
Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,
ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.
— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!
Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli
kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.
Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et
siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin
komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset,
sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman
kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.
Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli
vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat
kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan
tarjosivat.
Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli
toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli
puolelleen voitettavissa.
Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli
hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran
talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.
Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän
olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän
varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos
suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.
Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän
ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan
punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella
häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa
lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen,
imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään
luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle
lahjuksia tarjoamaan.
Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko
ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi
asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö,
viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät
jäähyväiskatseet.
Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari
varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän
muka anna akkaväen talutella itseään.
Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten
syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt
hänet mukaansa.
Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä
työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka
minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.
Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja
jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää
rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka
paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan
teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle
tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo
olisi tahtonut.
Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa
köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen
ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä.
Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja
jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.
Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä
elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina
koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin
keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja
vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.
Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä.
Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella.
Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista
ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä
pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille,
painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia.
Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai
pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin.
Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten
avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään
antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä
voiton puolella.
Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky
käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet
oppiakseen huoneentaulunsa.
Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili
pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli,
miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet.
Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli
opetusmestarina, laiskanluettajana.
Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan
täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon
paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta
sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut
valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään
kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan
kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin
syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.
Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen
mieleensä juolahti:
— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä
miekkosia keitetään?
Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei
ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut
alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja
punnitsija miten hyvänsä.
Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.
Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..
Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin
ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli
vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!
Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut
kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän
joukon Jaakon ansiota suurempi.
Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka
hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita
kuormia.
Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana
pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea,
niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita,
kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.
Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:
— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!
Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut
kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen
oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera
kapulan vetoon.
Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten
hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin
ansaita samalla tiellään.
Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä
ja alkoi puolustautua:
— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin
kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä
ruplaa ansainnut.
— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän
limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa
panna kaks' kerrassa ruplia menemään.
— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin
kuorossa Jaakon ympärillä.
Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona
käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten
eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet
levätä sen aikaa.
Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran
hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka
siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä
Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.
Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon
kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan
oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä,
vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut
yleisempää sainoita järjestää.
Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla
muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat
pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen
kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä
sulattaa.
Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen,
teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten
kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia
satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut
seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä
mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella
ollut.
Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin
täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä
vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän.
Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei
hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa.
Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut
siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!
Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä
viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian
petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen
remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se
kuulosti ilkkuvan riemukkaasti:
— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.
Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!
Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.
Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.
Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon
mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.
Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin
eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä
menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita
rakentaa.»
Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta
vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa
talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.
Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta
kuiskasi hänelle korvaan:
— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi
haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on
hirret omasta metsästä!
Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain
joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan
kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen
polvensa vapisivat.
Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis,
uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille
näyttelemässä!
Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston,
mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä.
Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:
Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin.
Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää
maata, kaunis mäntymetsä ympärillä... Hirsiä oli siellä suon reunalla
olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi.
Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin
laittamista varten... Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden
huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat
ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema
yläkerrassa... Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun
oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret
jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei
puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti... Puita raivattiin
ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen
enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa... Aita oli helppo
laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin
oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu,
yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi
toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen... Houkuttelevana
näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle
asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä
se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut
vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut...
Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä
oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti
etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan
seteliä.
Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän
matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään
vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään
takaisin.
— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella
itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä
korkeintaan... Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos
alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan
rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan
päässyt niistä oikein perille.
Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen
aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan
pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva
taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun
tieltään.
Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati
ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle
näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana
kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi
turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen
perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.
Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä
menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin
punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan
ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän
päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat
takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä
kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa
olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin...
Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus
maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin,
tulonsa matkan päästä huomattiin.
Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle
jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä
oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.
Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.
— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat
hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain
rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!
Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa
luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi
lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan
hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään
hevosen otsajouhia ja harjaa.
Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli
paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan
kymmenruplasta.
Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa
osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon
vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.
Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville
ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan,
mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti
kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana,
muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.
Juhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät
viimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että
hädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina
he hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät
välistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut
ääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen.
Tulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista
kuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä
uhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain
katseita.
Siellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen
aivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat
häntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä
yritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta
yhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta
ihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi
askel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä,
syrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä.
Koetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen:
— Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja
häpeämistä!
Mutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen:
— Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin
etuilemaan, sataruplasia pyytämään?
Siinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut
sisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi
majapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu.
Varovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja
varovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten
lomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat
raskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen
varovaisuutensa oli tuiki tarpeeton.
Mutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes
raapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa
naulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle
olkivuoteelleen.
Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen
Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian
puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.
Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä
sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle
siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja
Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt,
unta kaihonnut.