Inon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella.
Päästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat
parin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon
suuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta
kulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja
tiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein
kulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa.
Ino on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana
merenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja
pyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin.
Eivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta
historiallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä.
Tuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi
soeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä
sittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli
aivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä
muutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen.
Mutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle
työntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä
olevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja
hihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa:
»Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on
justiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki
kavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille
tunkea.»
Vanha Kronstadt urahti:
»Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä
komento pidetään ilman semmoisten apua.»
Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:
»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä
homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan
vahvikkeeksi.»
Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun
ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen
suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:
— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli
kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on
yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.
Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon
historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä
kädenkäänteessä ylösalaisin.
Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven
ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja
jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.
Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot
siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden
maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa,
ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu
asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen
saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.
Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä
tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt
niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää
kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat
tulvillaan ostajia.
Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen.
Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan
tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon
kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen
keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin
talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois
väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden
tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien
vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki
yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin
kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.
Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta
vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan
puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo
oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta
sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.
Semmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat,
mutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa
tyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka
ilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka
ovella painaen väkeä täynnä.
Se oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa
väkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä,
venäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja,
kevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita,
pelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan.
Tansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia
tansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat
kunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit
rusahtelivat ja hiki noroina virtaili.
Tanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä
kuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten
Kronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa
Suomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä
kauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet
venäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon
kylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta
suomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta.
Suuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin
kaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä
loukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta
vanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa.
Se on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima
miekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon
patterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika,
kun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä
saanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna
sataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien
ansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin.
Mutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä
liioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden
menettäminen pahasti itkettänyt.
On jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon
patterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista
myöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta
pakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja
talonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten
vartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun
työpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku
lahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen.
Niin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä
rakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet
siellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat
päiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu
osattu edes uneksia.
Mutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet
mainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden
patteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia
välikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli
Pietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina
tsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti.
Mestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat
kuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella
kiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo.
Se oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen
koneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen
aivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä
nastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja
kolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja
nastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen
ihmekoneiston virheetöntä toimintaa.
Alimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä
vetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty:
Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja
kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle
saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se
oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa.
Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle.
Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan
aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.
Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa
huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon.
Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle
painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta
lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!
Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan
lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut
kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput,
joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se
oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli
kierrettiin.
Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti
hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta.
Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka
suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.
Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän,
tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa
painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija
hihkaisi viisariinsa vilkaisten:
— Kahdeksankymmentä!
Tai suorastaan:
— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.
Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku:
— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle.
Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti
ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.
Sillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä
tarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian
nimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi
punnitsija:
— Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh!
Tai:
— Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas.
Sto pudov, prekrasno!
Ja piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten:
— Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena!
Hyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari.
Siksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä.
Mutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä
oli omat keinonsa.
He asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille
omat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen
työkaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa
jos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat
vastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan
lappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman
takaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa
uudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla
uutena miehenä vastaanottopaikalle.
Sillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui
loputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten
ohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä
kuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa
ja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei
paljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi
tallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka
maksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet.
Kiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi
huolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen
vartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä.
He ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen
varpaille polkemaan.
Nämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen
myynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin
hevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti.
Sieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat
niitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne
olivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina,
ja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet,
hyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit
sekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti
kaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista.
Vielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen
rahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet
ansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja
hevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos
oli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli
viisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta.
Oli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja
tarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa
arttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot,
jotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin.
Mutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja
meriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden
virkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja
muonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian
veistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten
He tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He
tilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä
venäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja,
jättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja
ja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen
riittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita,
joita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa
tilapäisissä varastosuojissa.
Vielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä
edesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa
asiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine
hankkijoilleen.
Nämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään
turhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä
oli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat
saivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille.
Mutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan
vain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia.
Rakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja
ja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan
Inon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita
sähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin
hinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa
mielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten
tykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja
tukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä
vähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat
merkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista
niiden olemassaoloa kontrolloida.
Sangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin
olemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia
telakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen
myllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien
edestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan
ja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat
itsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä
miehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla
hukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus,
sepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä.
Niitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo
hukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio
sattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään.
Hankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä
liikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina
jokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä
koko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi
kitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan
käyntiin sovittamaan.
Mutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa.
Paljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja
koko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu
kuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin
korkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä.
Eivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon,
johan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä
kiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden
johtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai
joilla oli muita mahtavia suosijoita.
Näissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos
joku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein
pyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden,
itämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain
ilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset
asiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa
olisi ne odottamatta nielaissut.
Sillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea-
ja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää,
häikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian
kaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat
aallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä
lojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja
itsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat
kiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja
yökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat
miekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin
ja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä
enemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin
naiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta
tyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin
perustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä
näihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa
viranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti
häirinnyt.
Niin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva.
Satoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen
maksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita
säästelty.
Viimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina
polveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan
rentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri
Kannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia
herättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää,
ei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä
odottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin
lihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat
kilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän
eläjään asti.
Siellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä
kotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi-
ja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin
jos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa
tarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden
viehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa
lelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista.
Se on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta
vastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään
todellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä
pois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun
miehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita,
uudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin
mitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää.
Patterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit
ja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät
höyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja
paaluja maan uumeniin.
Satamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia
ääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten
nostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä
kääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset
alati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka
erehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan
hyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa.
Tämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului
hevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien
kirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin,
ärjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä
kaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi.
Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin
tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa
varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva,
kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli,
kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä
vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen
meteli kuului.
Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit
erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se
vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.
Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua,
syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen
kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut
nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä
se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen
haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran
edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta
peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita,
voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa
aurankurkea pidellessä.
Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui
kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen
se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se
imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut,
lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään
rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan
ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki
kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.
Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän
maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin
olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä
hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää
räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka
loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.
Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat
hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.
Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.