VII

Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat

lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla

huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin

tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle

pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että

seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.

Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden

ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä

komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä

siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman

sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä.

Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella

katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.

Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä

pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta

tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan,

torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten

tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.

Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa.

On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa:

Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit,

tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon

sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien,

pettävien elämän virvatulien viettelemänä.

Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian

sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen

satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.

Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla,

Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista

kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata

karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä

kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei

jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään

aivan sattuman varassa.

Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli

Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita.

Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden

laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne

lunta alkaisivat luvata.

Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä

auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät

pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin

mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä

silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.

Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin

naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton

Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen

välistä iltakausiksi pakinaa pitämään.

Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras.

Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin

harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan

kaikille esikuvaksi kelpaavina.

Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi

ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön

vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut,

hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse

aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat

taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi

Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.

Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa

ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas

kesken kaiken:

— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän

naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin

penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää

niiden katseleminen.

Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse

samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään

uhrannut, niin huudahti Anton:

— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä

vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen

monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista

peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde,

keppikerjäläiseksi vain joutuisi.

— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin

ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi.

Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten

almuilla.

— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta

sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko,

nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä

ottaisi.

— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä

olevan? naurahti Jaakko.

— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi

niin pian mierontielle vierähtäisi.

Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo

äkkiä tyyten katkeaisi.

Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena

puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa

maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan

köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.

— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole,

selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat

ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.

— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.

— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän

on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa

hyvän huolen leivänpyydöstä.

Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi,

aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli

kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan,

että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin

konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi

laittamaan illallista.

Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:

— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka

tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen

antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.

— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti

Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena

pitäisin itseäni.

Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon

antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat

tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin

siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.

Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen...

Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen.

Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan

lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana

päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä

ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi

tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.

Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti

toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona

oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon

hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven

ajaksi.

Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut

toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman

viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien

häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle

puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli

päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen

sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.

Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan

Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä

valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat

sen hevosen eväsvarusteilla.

Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä

lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä

yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan

hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun

saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.

— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi

pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti.

— Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua.

Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.

— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. —

Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa

alunkaan.

— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen

tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.

— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin

joutilaana vetelehtimässä?

— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon

hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät

talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.

— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. —

Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain

rikastumaan pääsevän.

Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä

siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun

mielikseni.

Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta

miehen köntyksestä.

— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä

vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi

tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo

vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet

matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen.

Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä

silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee

kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi

mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.

Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä.

Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen

sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän

yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria

tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin

kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja

syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä

värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.

— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän

sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista

ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä,

kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes

puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.

— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin

saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia

edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän

sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä

näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä.

Toisenlaista sen pitäisi olla.

— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo

olen liian vanha muuksi muuttumaan.

— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt

jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.

Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa

rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja

seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä

luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen

sisällään.

Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti

vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli

omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja

samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi,

että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa

ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut

kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati

tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt

mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten

he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa

lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.

Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen,

jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari

oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista

lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.

Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä

takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten

helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi

ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.

Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon

Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.

Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi

teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri

suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos

ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.

Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se

toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa

ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten

Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset

helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä

häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan.

Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta

välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo,

värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa

korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo

rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee

sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa...

Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana,

seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa

ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.

Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta

pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko

siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.

Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään

sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin

kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä

alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan

Antonille mainita.

Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn

raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli

koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton

ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta

valjastamaan.

Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui

kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan

lähtövalmiin reen eteen.

Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä

valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän

täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin

esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja

läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.

Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja

huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa

vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.

Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä

hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun

rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi

jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan

ilmoittaakseen sen Antonille.

Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton

hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun

epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein

vihaisesti hevosensa lähtöön.

Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä

tuntui niin tyhjältä ja autiolta.

Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.