VI.

Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli

ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden

huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän

suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä

ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle

kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen

aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut

kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen

ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla

olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.

Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän

huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen

lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia

talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.

Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta

siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä.

Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen

Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja

kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut

edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa

kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä

lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.

Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi

palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko

Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo

Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä

tarvittiin.

Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo

alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät

viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa

ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se

tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon

kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se

tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan

valtoihinsa.

Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt

työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa

itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin

silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta

se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että

Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan

ruokalistan höysteeksi.

Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi

päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa

houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten

äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen

tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat

siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja

haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä

muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan

ajoilta.

Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut

säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia

tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos

milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena

yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen

semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten

tanssivat voudin raipat selässäsi.

Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen

hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä

talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli

karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika

olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti

hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu

olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän

metkuja jäljittelemään.

Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin

kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia

korkeintaan herraskaisille ja ryssille.

Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin

selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se

vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki

muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois

juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet

käsitystesi nurinkurisuuden.

Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän

opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin

tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla

Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat

hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät

olisi muualla viihtyneetkään.

Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli

vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi,

kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis

valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet

elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa

äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja

Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.

Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli

ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan

huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja

vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei

vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa

seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta

välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen,

soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren

sylissä.

Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan

välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen

toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja

niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi.

Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät

elämänlangat alkoivat ratkeilla.

Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät

he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä

ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen

puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta

vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin

joutumista ja isänsä lähtöä.

Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan

setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli

poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa

askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he

puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli

kokonaan unohtunut.

Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän

tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa

olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat

saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla

rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa

karkuun lähteneet.

Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat

yhteen ääneen selittämään:

Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!

Tai:

— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!

— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.

Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan

lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli

tipotiessään.

Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä

ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä

keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen

kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai

kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen,

laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin

kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato,

kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.

Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin

piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta

näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien

ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja

väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin

loppumattomiin.

Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin

väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein,

äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin,

kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia

pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta

saataisiin.

Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota

väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken

tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli

istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä

huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.

Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa

ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun

hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi

käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja

poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se

häntä kiusasi.

Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja

kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei

sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten

oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai

päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet,

joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein

pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen

rasittui ja laihtui ihan silmissä.

Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä

liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi

Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa

siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin;

joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja

palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus

luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat

siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina

pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin

myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä

silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.

Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä

hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla

terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta

tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen,

kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi

monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui,

niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.

Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista

kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka

sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat

syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään

tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle.

Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli

narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää

osan kesävuokraansa maksamatta.

No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden

pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas

selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot

rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa

Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän

omille asukkailleen sen kyllä antoi.

Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli

Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan

Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena

joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa

ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja

vaikka millä.

Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen.

Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan

kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä

putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali

meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.

Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät

rahat uuden linjaalin laittamisesta.

Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki

kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen

huomauttamatta:

— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla.

Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi,

mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen

työn tehnyt aivan yksinäsi.

Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin

huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa

olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli

ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan

olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia

nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä

silmäli.

Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja

Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin

siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka

kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että

juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana

niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja

jossa häntä ei ensinkään kaivattu.

Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla

askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää

korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen

raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin

vilahtelevan, murisi hän itsekseen:

— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan

tähän naapuriksi!

Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan

heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja

viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen

aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja

tulvia tähän tapaan:

— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei

riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot,

oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall'

tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi

torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna

siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat

niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa,

konsa bohu ikeä tuop.

Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen.

Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän

siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli

pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.

Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle

selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena

ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen

hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi

ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse

harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet

pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja

niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka

olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä

ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja

siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa

nostattanut...

Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään

sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen

kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä

voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun

määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi

suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan

kauppaamassa.

Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani

nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja

maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö

nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.

Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että

hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään.

Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana

salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa

sopivan tilaisuuden tullen.

Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän

oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa,

kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata

ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu

vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti

liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi

eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.

Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta

kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.

— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari.

— Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa

säästää.

— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.

Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa

säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan

tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja

lausui vain:

— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi

korvatuksi sen pikku palan menettäminen.

— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä,

vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä

niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera

kilpasille!

Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen

sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain

vakavasti:

Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin

hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että

pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu

siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.

Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen

arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan.

Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran,

tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi

muokkaus kävisi helpommaksi.

Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin

huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä

riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli

saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.

— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien

kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.

Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka

syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen,

huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli

luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä

ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti

kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet

ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.

Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja

niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata

valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.

Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan

muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat

menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa

ja muut taloustoimet suoritella.

Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun,

joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä

ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä

ja kutoa uusia suunnitelmiaan.

Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut

Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä

muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli

eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen

koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut

setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan

vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja

miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja

kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.

Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja

hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle

sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä

aiettaan toteuttamasta.

Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että

oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä

mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella

ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta

suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi

olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja

työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut

ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.

Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen

ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään

kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja

ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa.

Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa,

eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella.

Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa

miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli.

Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean

mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.

Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi,

että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että

myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa

mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos

heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa:

Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta

pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä

Pietariin, niinkuin Arttemi teki.

Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän

elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän

ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin

päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia

toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa,

niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta

särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi.

Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi

kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.

Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen

pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden

kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.

Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä

päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän

viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan

kuumeisessa odotuksessa.