V.

Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien

varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana

toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman

ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan

tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.

Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses

Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja

näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa.

Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä

ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin

että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne

kolmeenkymmeneen.

Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä

olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille

syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses

Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää

enemmän sen reunapuolilla.

Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä

mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan

kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia

miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen

määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja

estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.

Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa

poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään

rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan.

Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin

täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka

olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat

erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.

Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä

raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat

joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti

pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi

aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.

Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin

jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt

sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen

arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon,

maanviljelyksen elpymistä.

Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä

vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia,

etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita

mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä

tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset

laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty

ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin

näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.

Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin.

Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien

toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat

tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset

huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että

uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne

jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien

saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä

parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää

hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen

rakennusvelkakin maksamatta.

Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle

lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä

erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen

oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton

Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen

talo kujasten päässä.

Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka

molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten

kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa

huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä,

toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.

Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon

taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.

Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo

koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli

kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien

peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.

Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä

tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota

akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten

varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa

se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää

ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein

pohjattomassa liassa.

Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien

puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän

rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja

muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin

paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin

päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen

täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa

jonninjoutavaa rojua.

Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin

liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita

kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan,

mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava

alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja

lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää,

kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se

hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.

Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan

lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa

Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä

välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua

kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.

Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen

johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden,

että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä.

Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut

enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että

Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä

ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari

oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa

Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää.

Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti

parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki

Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.

Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta

palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:

— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta

ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.

Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa

ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.

Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista

enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa

seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin

pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin

mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä

viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi.

Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi

ollut oikeastaan mitään pakkoa...

Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa,

huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän

otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen

sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle.

Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen

lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille

valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.

Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli

pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta

terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain

lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn.

Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana,

kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku

sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin

nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun

ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän

kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.

Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän

latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän

ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään

kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs

silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin

Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.

Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti

sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys.

Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin

koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä

vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä

ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat

leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky,

jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias

Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä

nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn

tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa

kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan

käytetty.

Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi

vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle,

ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään.

Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi

kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi

nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä

olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko

piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle

vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman

vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän

vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli

kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.

Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö

valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.

Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:

— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.

— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin

silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka

sitten yöllä.

Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain

kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.

Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki

nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan

kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta

öljyä sydämestä.

Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja

saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan

keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari

itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja

päästi kevyen haukotuksen.

— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi

puheen alkuun.

— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana

viivähditkin, kello on jo sivu yhden.

— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä

sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan

— sitten olin vielä muuallakin.

— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.

— Niin, siellä... Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja.

Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä

juhlimaan.

— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti

Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika

päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui

olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.

— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.

— En ehtinyt menemään... Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia

avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.

Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen

vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja

siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.

— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen

lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin

pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.

Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti

naurahtaen:

— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt

pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt.

Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.

Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.

Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän

aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen

vaimonsa viimeisiä sanoja.

— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei

milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja

taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri,

mutta eläpäs mene yrittämään.

Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen

kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi

tuntua hänestä entistäkin apeammalta.