IV.

Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli

nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti,

että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat

olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella

kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain

rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.

Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä

kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin

asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista,

ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä

Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut

ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin

setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla

kotinurkilla.

Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua

entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista

kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman

seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus,

ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan

ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden

laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi

rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka

rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana

ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo

kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven

ansioista.

Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli

yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai

tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka

kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä

olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen

siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.

Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti

siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.

Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin

se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä

kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin

kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina

elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen.

Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.

Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että

älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä

sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita.

Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis

myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa

höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi

ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea

olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi

ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti

alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina

vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli

ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei

ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein

eri taloksi muusta ruumiista.

Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä

ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi

sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas

puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko,

pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.

Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa

vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin

armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi

pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella

Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä

tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran

palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin

lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella

oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita

hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä

tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron

perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.

Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin

pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet

elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana.

Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan

niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan

kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle

herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.

Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän

oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti

vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.

Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa

ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän

viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän

kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta

Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja

tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä

huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon

rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.

Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui

vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana,

tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään

tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli

saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme

päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa.

Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja

sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.

Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta

arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa

millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan

Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään

ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät

synnynnäiset seuramieslahjansa.

Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa

edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä

vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale,

oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki

oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka

oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt,

kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.

Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon

esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton

säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja

silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi

hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.

Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden

valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja

ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi

kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi

näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta

terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen

litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.

Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin

naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta

ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa

tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan,

mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.

Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta

rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi

mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui

Salamon sillä kertaa.

Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa

vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että

hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään

toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti

Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi

kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin

pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.

Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia.

Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko

halveksivasti naurahtaen:

— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista

piisaa.

Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea

höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin

vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen

läpi vain kellahtavina pisteinä.

Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää

peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän

melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen,

punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja

painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä

tavallaan:

— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo

aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.

Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen

selitellen:

— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun

litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli

veikkonen.

Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin

toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen

joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi

jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.

Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko

malttanut olla huomauttamatta:

— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.

— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie

maksan kitisemättä.

— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään

eteenpäin.

— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan,

muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.

— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon

ympärillä.

Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja

päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.

Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa

alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:

— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet

pistettiin jo peukaloa, että lähdetään.

Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja

silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi.

Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.

— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon.

— Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee

semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa

Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.

— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun

oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.

— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en

läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin

sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.

— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei

olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.

— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois

itsekin etkä toista kadehtisi.

Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin

palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton

vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet

vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun

Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.

Mutta Anton aloitti säyseästi:

— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia,

myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla

toinen aika, että on pakko myydä.

— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että

sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat

siitä tarjotaan.

— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän

maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän

yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.

— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. —

Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella,

kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat

valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös

sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?

— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta

emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo

taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.

Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa

elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen

vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:

— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan.

Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen

kävellä semmoisissa?

Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan

ja haasteli naama säteillen:

— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.

— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta

onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat

ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä

katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.

— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen

typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja

saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään.

Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä,

et mitään muuta.

— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin

maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien

ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi

vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä.

Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja

taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on

kallista tavaraa.

— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas

kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä

eikä Salamonin.

Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli

lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:

— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme

tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs

mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.

— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö,

selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle

ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme

me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie

yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni:

Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä

oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa,

silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on

eikä mitään muuta.

— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon

vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin

raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat

ajostasi eikä raipoista tietoakaan.

— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on

yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan

esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi

ajoiksi ropottiin tuomitut.

— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut!

vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.

Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin,

vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses

piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle

ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.

Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella

touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan

kaikki vaikerrukset tänä iltana.

Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi

pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja

läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion

rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona

häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja

Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä

kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon

itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.

Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään

huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia

sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen

hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin

kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit.

Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä

ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle

leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —

Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli

tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa

itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla

näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.

Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti

sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä

sieltä kiireimmän kaupalla ulos.