III.

Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen

neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei

kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala

rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten

koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen

maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien

naapuriensa halveksivilta katseilta.

Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt,

kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin

moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin

että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa

uusia.

Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli,

vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa,

tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin

ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa

perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja

sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä

taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike

kukoisti sen sisällä.

Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti

pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten

kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri

sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.

Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja.

Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä

ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen,

ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka

täytti koko rakennuksen keskiosan.

Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa

karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän

pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi

keskipäivälläkin hämäräksi.

Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle

kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein

selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat

ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten

kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin

että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten

pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan

pesuakan kädenselkää.

Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä

kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja

teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat,

niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä.

Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja

päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi

tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se

jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden,

tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi

likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden

kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.

Sainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä

korkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni

mahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi

kookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden

ääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen

ja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli

hänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia

vesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä,

kolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita

sattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita

sekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle

valumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia,

siksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin

muutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä.

Vielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä

oleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia,

puolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita,

likaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia

herkkuja.

Oikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan,

ei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut

voileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen

läkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä

laudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin

pistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m.

syötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle

tai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun

kaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa.

Hellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko

tarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä

ajoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa.

Katossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin

sakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma

Tereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän

oven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen

tuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva

hella kyllä huolen.

Itse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä,

likainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli

hän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä

myymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli

hänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus

tai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja

hauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan,

vaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy

kadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti

muitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja

haukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi

parittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka

olisi muka ollut ruunun lukkojen takana.

Ei, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita

sanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan

huoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään

tavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat,

sekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti

läiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä

verrattomalla taidolla ja nopeudella.

Mutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse

Tereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä

ja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä

oikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja

pehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt.

Ja turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua

tiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja.

Huomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä

hymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä

hamasta lapsuudesta asti.

Mutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja

Tereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska

parittaja ja pirtusaksa?

Sitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen

toisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa

yömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi

kirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura.

Mitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse

harjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan

sainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien

kautta, ei itsensä Tereskan.

Liikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen

tarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin

yhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa

pidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain

toisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin

sinne teet ja muut sakuskat.

Silloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja

vääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä

kulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa,

ja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä

hänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin

tietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin

korvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä

takaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä

ei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli

sukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle.

Nähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään

välikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan

siellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli

näet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei

se kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä

oli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä

kaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni

pöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään,

vaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu

pitemmälle venyi.

Niin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja

viivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken.

Mutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta

povellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin.

Eikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä

näkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan,

pistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä

mojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili

siellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa

edes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein

parhaimmat ystävänsä.

Semmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita

oli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti

se oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin

junien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja

kun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä

sainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää

pitkälle ohi puoliyön.

Ei muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain

väkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä

sainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi

kuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset

nuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä.

Vähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää.

Itse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin

kotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja

mankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän

kuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä

mankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu

niin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan

lämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä

vasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua

sainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin

olisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan.

Jos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli

aivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman

kaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän

ansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin,

silloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien

kera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan

Israelin korvaan.