II.

Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka

kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja

myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan

töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki

ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.

Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla

kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden

sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan

parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla

voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen

ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin

saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus

sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.

Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle.

Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta.

Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin

vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden

lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä

vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja

niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen

tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun

lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien

päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.

Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden

kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien

himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja

maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä

lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän

jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu

erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa,

voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen,

salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää

povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.

Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin.

Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista

hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään

silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi,

täydemmäksi.

Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa,

niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja

savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.

Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä

hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien

valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi

suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä

taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä

maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti,

mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut

tyhjentämään.

Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden

mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka

täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton:

Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi

huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää

kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös,

sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut

enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä

tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen

kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen

perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään

mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla

omistajalleen hyödyksi.

Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään

toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla

hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli

hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen

sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan,

jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta.

Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi

kelpaavaa maata aivan liian vähän.

Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut

sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten

välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan

hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen

hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut

huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna.

Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta

itsepäisyydestä.

Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän

maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan

sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi

toimeentulonsa hankkia.

No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta

liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa

vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen,

saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.

Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää

juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin

ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan

huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään

kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.

Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka

Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain

pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää,

että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle

miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta

neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut

saamaan.

Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut

hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden

naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.

Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia

kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan

siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja

samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut

eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.

Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä

kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla

metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt

mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän

selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän

oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui

vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman

setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen

mieleensä juolahti:

— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon

maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa

tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan

näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta

tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain,

rahanpyydössähän tässä ollaan!

Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa

kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä

oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt

vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut

rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui

hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin.

Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten

kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä

niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen

perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.

Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä

ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa

ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa

oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä,

niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut

mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset

pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten

naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin

syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi

nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla

tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana

viimeiselle tielleen.

Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä.

Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä

kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt

häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden

miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös

erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä

pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia,

yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema,

jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella

hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että

hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan,

ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä.

Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle

puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta

ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä

keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut

ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa,

osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään

sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä

pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.

No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään

muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko

sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä

elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain

nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja,

kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita

ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut

kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan

maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen

mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin

juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina

uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen

paremmin perille päässyt.

Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin

hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi

täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan

tyynnyttääkseen ajokastaan.

Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta

alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei

ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä

tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen

äskeisille laduilleen.

Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman

tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja

ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut

vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus

silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli

heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille

markkinoille onneansa yrittämään.

Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi

yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta

heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein

todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin

tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei

käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin

niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten

saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä

niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa

perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne

ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat,

orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää

niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt,

ja niin tekivät kaikki naapuritkin...

Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein

asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon

keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn

pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia,

sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja

pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.

Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen

tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi

ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja

hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän

teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes

katsahtaen.

Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen

teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan

hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta

kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain

epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti

hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.