I.

Taajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla

odottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat

pääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet

virkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen

edes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla

sopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja

näytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet

pukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden

vaatetukseen.

Kirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko

asemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana

edestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui

tietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa

myös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata,

selvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut

maailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä

Kannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö

asusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista

välittämättä.

Ainoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein

silmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi

tavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin

hävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö,

jollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut

ennättänyt jo liian lujaan juurtua.

Tämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana

juutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista,

joten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa

käyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt

matkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan

varakasta, valikoitua väkeä.

Tämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi

silmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään

halpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan

joukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja

pehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti

notkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta

hartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä

pyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine

sulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet

muotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan,

ja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden

jalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas

hajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää.

Se ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin

nautintoihin kiehtovana.

No, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla

huvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja

naiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja

puhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva,

eivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen

jäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti

näkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin

siedettävästi.

Asemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa

isot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan.

Korien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan

heiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia

keikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa

ostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen

korien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien

hätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä

koettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella.

Toinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen

matkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä.

Siihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava

hedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin

puetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli

varsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne

silloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan.

Juna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet

huvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan

hermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi,

aaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei

junan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli

slaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden

suurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään

yksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään

kuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan

halailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on

vasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään.

Täällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin

täysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän

parhaaseen kävelyaikaan.

Vaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä

suomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin

paikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän

ihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen

seinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein

kuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella

tuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja

kovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta.

Itse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin

häpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana

kuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja

hienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun

pujahtamaan.

Mutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja

komeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen

ja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien

varastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle

taka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä

hevosten pidinpuomi.

Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi

ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen

verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan,

melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli

jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan

juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua

ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt

kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten

seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi

puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi

pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta

levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.

Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti

pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten

päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja

heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat

siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan

kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet

tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä

tappelullakaan niitä liikkeelle saanut.

Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa

näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin

tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että

täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä

yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan

joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin

näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.

Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin

setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet,

niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin.

Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja

huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset,

tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon,

ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei

siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska

setakkaa odotellessa.

Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä

asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle

asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja

setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi

niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen

korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin

olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan

pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.

Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen

syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä

setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka

maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti

oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.

Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin

tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista,

jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet

myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman

korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä

palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä

setakoita, paranevaa ansiota kaikille.

Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen

kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita

pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen

rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä

laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.

Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään

mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla

konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä

niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten

ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla

rehennellessä.

Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin

hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi

asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty

tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi

tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra

rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät

muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin

perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä

vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla

paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki

mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.

Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet

yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan

kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale,

jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin

Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja

hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä

asemalta muutaman syrjätien varrella.

Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan

lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä

kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat

ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä

kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle

asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen

päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin

naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville

tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut

Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.

Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs

keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut

syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan

keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko

Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen

isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista

suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen

nakkasi Salamonin kehumisten lomaan:

— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi

vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.

— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se

naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja

tyhmempäänsä opastanut.

— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää,

selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen

Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa

sen tilan hinnan.

— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin

huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja

taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet

ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna

huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit

kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!

Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko

oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin

lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:

— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria

nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin

mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan

suvaitsee maksaa.

— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet

kuorossa.

— Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä

toisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin,

Jaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan.

Näissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus

Jaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka

oli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin

tilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin

pahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt

tiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen.

Ei Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain:

— Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset

hätäisemmät myydä.

— Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa

vihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua

asemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys,

samanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan

vaiheen joutuessa.

Rivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen

kuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne

veitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli

setakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan

pahasti yllätetyksi.

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen

suoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs

heitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä

solkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin,

varsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa

huudossa ajurien kesken.

Salamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan

hänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi,

mutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän

matkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti

vaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan.

Nähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta

poikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa

Jaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan.

Siinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä

töykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa

huikkasi Jaakolle:

— Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan

sainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi.

Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori

sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.