ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua
uskollisesti palveli!
ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista?
OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei
saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä.
Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua.
MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan!
ROINILA. Mutta yhtäkaikki--elä, elä pane, Olli!
OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron
kuolemaan kuin Maunollakin.
OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne
tupaan semmoista puhetta!
ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda
rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka
pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja
ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan,
ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko
onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin
myöskin.
OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle
muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta
vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä
liioin.
MAUNO. Sen uskon.
ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk'ette välitä siitäkään,
että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä
siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
MAUNO. Ah--siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi
menettänyt? Taikka Jumal'avita--olisiko aavistukseni kumminkin ollut
oikea!
ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan
sekaisin, onhan se selvää.
ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
MAUNO. Hm.--Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
OLLI. Puhu selvemmin.
MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän
kätki minut aittaan.
OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit
silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan
narrinasi pitänyt. Haa--silloin sinun paha perii, tyttö,--ei armoa
yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki,--taikka--herra
varjele--tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
ANNA. Niin on,--minä rakastan häntä.
MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.)
Anna--ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?
MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran
nuo sanat.
ANNA. Sinua rakastan, Mauno,--kaikesta huolimatta rakastan sinua
kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan.
Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin
tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka
koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan
tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä
seurata mihin ikinä tiensä vieneekin,--olkoonpa vaikka Siperian
äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan
onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme
eroittaa.
MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna--rakas tyttö--sano,
etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan
että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni
huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte,
isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita
omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.