MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista.
Tiedäthän--tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin
silloin tappelemisen tähden minua hakevan.
ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno
on viaton.
ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä--(Aukaisee
tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä
kurkkuunne siellä?
SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä
ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään
ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron
hengiltä.
ROINILA. Mikä hävytön syytös.
SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta
kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja
hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia
peijuoneja te olettekin!
OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat,
kun eivät tule?
SANNA. Tupakoimaan jäivät. Eiväthän ne pahukset kesken henno piipusta
erota, kun sen vaan hampaihinsa saavat.
MAUNO. Ei tässä miehiä tarvitakaan. Vapaaehtoisesti lähden kanssanne
vallesmanniin, jos Annan vaan rauhaan jätätte.
OLLI. Hänen sinne kumminkin vien, jos en ketään muuta.
ROINILA. Minun lastaniko sinä julma viet herrojen säikytettäväksi?
OLLI. Ei auta, vaikka hän olisi itse pääenkelin lapsi.
ANNA. Mauno, lähtekäämme! Tehkäämme niinkuin hän tahtoo! Elä ole
milläsikään, isä, kyllä asia pian selvenee.
ROINILA. Ja tuolle konnalle minä aioin tyttäreni antaa.
OLLI. Kyllä minä näytän, ketä tässä pilkkana pidetään. Mars, tielle nyt!
SANNA. Ja minä lähden mukaan.